Ikkunasta näkyy luminen Suomi. Helsinkiin on juuri nyt 174 km, Poriin pääsisi 55 kilometrillä. Matkamme viimeinen lento laskeutuu kohta kotimaahan, ihmeellistä. Viimeiset kolme kuukautta ovat olleet yhtä elämysten ilotulitusta. Kuusi uutta maata, tuhansia sattumuksia, uusia ihmisiä, upeita hetkiä. Elämyksien sulatteluun kulunee vielä hetki.
Kolmen kuukauden reissaamisen aikana kokeminen, pakkaaminen, valokuvaus, smalltalk muuttui omanlaiseksi arjeksi. Olimme lomalla, joka kesti niin kauan, ettei se ollut enää loma, olimme matkalla, reissussa. Näimme niin paljon, että välillä katsominen väsytti.
Etsimme paikallista kulttuuria, välillä se ei löytynyt. Oli jännittävää huomata, miten hanakasti oikean kulttuurin eteen piti nähdä matkailijana töitä! Vaihdossa ollessa ja ulkomailla kavereita tavatessa kun ennemmin haluaa lepoa uudesta kulttuurista, oikein etsii edes vaihteeksi edes sitä suomalaista ruokaa. Matkailijana on taas valmis tekemään kaikkensa, jotta saisi maistaa edes osan sitä aitoa ja oikeaa. Nyt kun Suomi kokoajan lähestyy vasta huomaa, että hitsit, muahan tekee mieli lakua!
Kannattiko kolmen kuukauden rinkan raahaaminen? Kannatti!
perjantai 5. huhtikuuta 2013
Luonnollisesti
Islantilaisista puolet uskoo tosissaan ja yli kahdeksankymmentä prosenttia suhtautuu kunnioittaen "maanväkeen". Kyseessä on saaren oikea alkuperäinen väestö, viisas luonnonkansa, joka tarujenmukaan asuu maanalla yhdessä luonnon kanssa. Maakansaan uskomus ei jää pelkästään sanahelinäksi, vaan todella muuttuu teoksikin: mm. teitä ja taloja rakennetaan/ jätetään rakentamatta maakansan tahdon mukaisesti.
Kyllähän se aluksi kuulosti huuhaalta, oikeasti, maa Euroopassa uskoo kansansatuihin? Hoituuko sielä flunssatkin sitten jonkun shamaanin toimesta? (Välihuomautus, ei, Reykjavikissä on ihan sairaala.). Visiitti islantilaisessa luonnossa kuitenkin muutti ajatuksia. Pieni, kylmä pohjoinen saari, jossa golfvirran ansiosta on kohtuu lämmintä on täynnä luonnonoikkuja. Maasta pulppuaa kuumaa vettä, välillä niin voimalla että pelästyy (niinkuin allekirjoittanut eilen geysirillä). Tulivuoret purkautuvat sotkien koko Euroopan talouden ja lentoliikenteen, maa järisee. Valtion suurin historiallinen nähtävyys on kahden mannerlaatan yhtymä, kaunis ja idylinen kohouma järvenrannassa, jossa on kokoutunut parlamentti vuodesta 930 eKr, maailman vanhin parlamentti tosin on sittemmin siirtynyt Reykjavikiin.
Islannin kylmä, mutta tulinen luonto on kaunis, mutta arvaamaton. Sitä ei voi hallita. Noin 300 000 norjalaista entistä viikinkiä ja englantilaista viikinkejä maahan aikoinaan seurannutta, nykyisin islannin kansan muodostavaa ihmistä on kuitenkin päättänyt jatkaa elämää upealla saarellaan, yhdessä luonnon ja maakansan kanssa. Ei se luonnon kanssa asuminen varmaan huuono idea meille muillekaan olisi, ainakin välillä. Toki Islantikin elää 2010-lukua: kristinusko tuli saarelle jo aika päiviä sitten, maasturit huristelevat jäisiä katuja. Katuja, jotka välillä mutkittelevat kivien välistä, maakansan kiviä ei nimittäin voida valtatien vuoksi siirtää.
Kyllähän se aluksi kuulosti huuhaalta, oikeasti, maa Euroopassa uskoo kansansatuihin? Hoituuko sielä flunssatkin sitten jonkun shamaanin toimesta? (Välihuomautus, ei, Reykjavikissä on ihan sairaala.). Visiitti islantilaisessa luonnossa kuitenkin muutti ajatuksia. Pieni, kylmä pohjoinen saari, jossa golfvirran ansiosta on kohtuu lämmintä on täynnä luonnonoikkuja. Maasta pulppuaa kuumaa vettä, välillä niin voimalla että pelästyy (niinkuin allekirjoittanut eilen geysirillä). Tulivuoret purkautuvat sotkien koko Euroopan talouden ja lentoliikenteen, maa järisee. Valtion suurin historiallinen nähtävyys on kahden mannerlaatan yhtymä, kaunis ja idylinen kohouma järvenrannassa, jossa on kokoutunut parlamentti vuodesta 930 eKr, maailman vanhin parlamentti tosin on sittemmin siirtynyt Reykjavikiin.
Islannin kylmä, mutta tulinen luonto on kaunis, mutta arvaamaton. Sitä ei voi hallita. Noin 300 000 norjalaista entistä viikinkiä ja englantilaista viikinkejä maahan aikoinaan seurannutta, nykyisin islannin kansan muodostavaa ihmistä on kuitenkin päättänyt jatkaa elämää upealla saarellaan, yhdessä luonnon ja maakansan kanssa. Ei se luonnon kanssa asuminen varmaan huuono idea meille muillekaan olisi, ainakin välillä. Toki Islantikin elää 2010-lukua: kristinusko tuli saarelle jo aika päiviä sitten, maasturit huristelevat jäisiä katuja. Katuja, jotka välillä mutkittelevat kivien välistä, maakansan kiviä ei nimittäin voida valtatien vuoksi siirtää.
maanantai 1. huhtikuuta 2013
Vieläkin on villihevosia!
Kun olin viisi, haaveilin omasta ponista. Kun olin kuusi, vinguin itseni viikon ratsastusleirille. Sielä sain oman, ruskea-valkoisen leiriponin. Maanviljelijä isäni halkesi ylpeydestä, kun leirin päätöspäivänä esittelin ratsastustaitojani ja uutta ystävääni hänelle: kato isi, mä ratsastan lehmällä. Isän onneksi ratsastusura loppui, ennen kuin kinuin hevostallia takapihalle, seitsemänvuotiaana, kun yksi lehmäponi päätti heittää mut ratsastuskenttään. Tapahtuman seurauksena revin hevoslehdet ja vinguin itselleni piikkarit, pikajuoksian ura onkin sitten toinen tarina.
Sisäinen heppatyttöni, joka ei koskaan syntynytkään, heräsi suloisten islanninponien keskellä. Päivän aktiviteetti oli siis islanninhevosvaellus. Sain päivän ponikseni ihanan suloisen hepan, jolla oli islanninkielinen outo nimi. Ei kun matkaan. Vuorivaelluksen maisemat olivat hurmaavat. Välillä irroittelin ponini tölttiin, eli islanninhevosen omaan ravi juoksuun, joka on ratsastajalle mukavampaa, sillä siinä ei tarvitse hyppiä. Suunnittelin jo mielessäni omaa hevostallia, ehkä musta tulisikin eläinlääkäri, kun yht äkkiä sain kokea sen toisenkin islanninhevoselle tyypillisen askellajin, passin. Tämä laukkaakin nopeampi askel vaihtui pian kiitolaukaksi, sitten hypyksi, sitten pillastumiseksi, jossain kohtaa suomityttö paiskautui kyydistä arolle. Ai!
Mainitaan nyt heti, että mustelmilla selvittiin. Söpö heppani oli ilmeisesti pelästynyt jotakin ja otti jalat alleen, ratsastustaidoton tyttö selässä ei osannut ottaa ohjian käsiinsä. Seurasi näytelmä tasoa: soitetaanko mulle ambulanssi ja miten saada vapaana kiitävä islanninheppa takaisin talliin arolta. Kun tajusin, että mm. kaikki luut ova ehjiä, sain aloittaa selittelyn. En tiedä mitä kävi ja en halua lääkärintarkastukseen. Sain sokkihoidoksi ruokaa ja kakkua ja loppupäiväksi alleni paikan rauhallisimman pikkuponin. Olin häkeltynyt saamastani superystävällisestä kohtelusta. Totesin ääni väristen, mutta reippaana, että "eikö noita ratsastajia ihan useinki tipu. tämmösethän kuuluu asiaan kun eläinten kanssa touhutaan." Kuulin olevani ensimmäinen vuoteen, joka ponin selästä tippui. Tämän jälkeen täytin nöyrästi vahinkoilmoituksen. Hevostytön sijaan olen sittenkin se lehmätyttö.
Sisäinen heppatyttöni, joka ei koskaan syntynytkään, heräsi suloisten islanninponien keskellä. Päivän aktiviteetti oli siis islanninhevosvaellus. Sain päivän ponikseni ihanan suloisen hepan, jolla oli islanninkielinen outo nimi. Ei kun matkaan. Vuorivaelluksen maisemat olivat hurmaavat. Välillä irroittelin ponini tölttiin, eli islanninhevosen omaan ravi juoksuun, joka on ratsastajalle mukavampaa, sillä siinä ei tarvitse hyppiä. Suunnittelin jo mielessäni omaa hevostallia, ehkä musta tulisikin eläinlääkäri, kun yht äkkiä sain kokea sen toisenkin islanninhevoselle tyypillisen askellajin, passin. Tämä laukkaakin nopeampi askel vaihtui pian kiitolaukaksi, sitten hypyksi, sitten pillastumiseksi, jossain kohtaa suomityttö paiskautui kyydistä arolle. Ai!
Mainitaan nyt heti, että mustelmilla selvittiin. Söpö heppani oli ilmeisesti pelästynyt jotakin ja otti jalat alleen, ratsastustaidoton tyttö selässä ei osannut ottaa ohjian käsiinsä. Seurasi näytelmä tasoa: soitetaanko mulle ambulanssi ja miten saada vapaana kiitävä islanninheppa takaisin talliin arolta. Kun tajusin, että mm. kaikki luut ova ehjiä, sain aloittaa selittelyn. En tiedä mitä kävi ja en halua lääkärintarkastukseen. Sain sokkihoidoksi ruokaa ja kakkua ja loppupäiväksi alleni paikan rauhallisimman pikkuponin. Olin häkeltynyt saamastani superystävällisestä kohtelusta. Totesin ääni väristen, mutta reippaana, että "eikö noita ratsastajia ihan useinki tipu. tämmösethän kuuluu asiaan kun eläinten kanssa touhutaan." Kuulin olevani ensimmäinen vuoteen, joka ponin selästä tippui. Tämän jälkeen täytin nöyrästi vahinkoilmoituksen. Hevostytön sijaan olen sittenkin se lehmätyttö.
sunnuntai 31. maaliskuuta 2013
Nemoa etsimässä vol. 2
Elämä Islannissa jatkaa voittokulkuaan, vaikka tällä hetkellä olo on kuin pakastetulla porsaalla. Syy syväjäähän juontaa juurensa valtamerten ihmeelisestä maailmasta. Tällä kertaa nemoa etsittiin jättimäisen rautalaivan avulla, turvallisesti laivan puolella, horisontissa siirsi palmujen sijaan vuoret. Oli valassafarin aika! Islanti on maailman kolmanneksi suurin valaanpyytäjä maa. Vaikka valassafarin aikana korostettiin luonnonsuojelua, tuntui touhu ajoittain eräänlaiselta metsästykseltä, aseena canonin megaputki. (Itselläni pieni, mutta hidas ja zoomiton kamera, valaskuvat tämän lähinnä sinistä merta ilman valasta).
Aamun ensimmäinen valassafarimme ei ollut kovin menestykäs. Ihailimme aurinko, vuoria ja vuonoja, maisemat olivat upeita. Oli sairaan kylmä, onneksi saimme toppahaalarin "kaikki vaatteet mitkä matkalla mukana" varustuksen päälle lämmittämään. Neljän tunnin etsinnästä huolimatta yhtään kalaa, saatika sitten valasta ei näkynyt. Jännittävin kohta koko safaria olikin, kun tomera isoäiti tappeli oppaan kanssa huonolla englannilla, pitääkö pojan (noin 8vuotta) pukeutua pelastusliiviin tourin aikana (kaikkien alle 12 vuotiaiden pitäisi). Opas voitti. Isoäiti tyytyi tuhisemaan, että kyllä meidän poika osaa hyvin uida. Kotimaa löytyi Suomen naapurista, vinkki, ei ollut ruotsi.
Onneksi valassafarille pääsee ilmaiseksi uudestaan, jos ekakerta ei tuo toivottua lopputulosta. Sulatin siis syväjään teellä ja nälän pikahampparilla ja ei kun laivaan! Ihailin uudestaan vuoria ja merta. Tunnit kuluivat ja sormet alkoivat jäätyä, kun horisontissa näkyi hyppivä delfiini. Loppujen lopuksi yksi delfiini osoittautui yli sadan valkokuonodelfiinin laumaksi, joka hyppien ja vettäläiskytellen yritti karkoittaa kalastusapajille myöskin mielivää ryhävalasta. Kyseessä oli hieno ja harvinainen luontonäytelmä, joka peittosi juoneltaan perus kauniit ja rohkeat mennen tullen. Minä ja muut valasturistit pyörimme kun hyrrät, oli vaikea päättää ihaillakko hyppiviä delfiinejä(eivät kuuleman luonnossa useinkaan hypi, vaan kyseessä on harvinainen kommunikaatio) vai välillä pintaan hengittämään nuossutta, hieman delfiineistä tuohtunutta ryhävalasta. Upeaa!
En millään olisi malttanut jättää valasta ja valtamerta taakseni, mutta kaikki kiva toki loppuu aikanaan ja sitten alkoikin litran lämmintä teetä ja superkuuman suihkun vaatinut sulatteluoperaatio. Lopulta lämpimät ja suklaavoilla viimeistellyt letut tekivät tehtävänsä, lähiravintolan valaanliha ei sen sijaan maistunut, vaan napsin lehmää hampparin välissä.
Valaista innostuneille valasoppaan kuvia ja ammattimaista tarinaa päivästä:
http://www.whalewatching.is/whale-diary-entry/6494/2013/03/31/sunday-31-march-2013.aspx
Aamun ensimmäinen valassafarimme ei ollut kovin menestykäs. Ihailimme aurinko, vuoria ja vuonoja, maisemat olivat upeita. Oli sairaan kylmä, onneksi saimme toppahaalarin "kaikki vaatteet mitkä matkalla mukana" varustuksen päälle lämmittämään. Neljän tunnin etsinnästä huolimatta yhtään kalaa, saatika sitten valasta ei näkynyt. Jännittävin kohta koko safaria olikin, kun tomera isoäiti tappeli oppaan kanssa huonolla englannilla, pitääkö pojan (noin 8vuotta) pukeutua pelastusliiviin tourin aikana (kaikkien alle 12 vuotiaiden pitäisi). Opas voitti. Isoäiti tyytyi tuhisemaan, että kyllä meidän poika osaa hyvin uida. Kotimaa löytyi Suomen naapurista, vinkki, ei ollut ruotsi.
Onneksi valassafarille pääsee ilmaiseksi uudestaan, jos ekakerta ei tuo toivottua lopputulosta. Sulatin siis syväjään teellä ja nälän pikahampparilla ja ei kun laivaan! Ihailin uudestaan vuoria ja merta. Tunnit kuluivat ja sormet alkoivat jäätyä, kun horisontissa näkyi hyppivä delfiini. Loppujen lopuksi yksi delfiini osoittautui yli sadan valkokuonodelfiinin laumaksi, joka hyppien ja vettäläiskytellen yritti karkoittaa kalastusapajille myöskin mielivää ryhävalasta. Kyseessä oli hieno ja harvinainen luontonäytelmä, joka peittosi juoneltaan perus kauniit ja rohkeat mennen tullen. Minä ja muut valasturistit pyörimme kun hyrrät, oli vaikea päättää ihaillakko hyppiviä delfiinejä(eivät kuuleman luonnossa useinkaan hypi, vaan kyseessä on harvinainen kommunikaatio) vai välillä pintaan hengittämään nuossutta, hieman delfiineistä tuohtunutta ryhävalasta. Upeaa!
En millään olisi malttanut jättää valasta ja valtamerta taakseni, mutta kaikki kiva toki loppuu aikanaan ja sitten alkoikin litran lämmintä teetä ja superkuuman suihkun vaatinut sulatteluoperaatio. Lopulta lämpimät ja suklaavoilla viimeistellyt letut tekivät tehtävänsä, lähiravintolan valaanliha ei sen sijaan maistunut, vaan napsin lehmää hampparin välissä.
Valaista innostuneille valasoppaan kuvia ja ammattimaista tarinaa päivästä:
http://www.whalewatching.is/whale-diary-entry/6494/2013/03/31/sunday-31-march-2013.aspx
Skandinavian desing group
Aivan Reyakjavikin keskustassa on ihana kauppa täynnä huippudesignia. Sen nimi on Suomi prkl ja se myy marimekkoa, iittalaa, ivanahelsinkiä, haisaappaita ja fazerin suklaata. Teinipopin sijaan kaupassa kuulee humppaa. Väkeä on kuin pipoa ja kauppa käy kuin siima. Ei, paikalla ei ole islannin-suomalaisia (sikäli kun niitä muka täällä asuisi paljonkin) vaan pikkuputiikissa kaikuu kaiken maailman kielet. Hiippailin putiikkiin uteliaana ostostelemaan. Ihastuin! Miten Kupittaan cittarissa niin normaaleilta näyttävät haisaappaat heräsivätkin uuteen loistoonsa pikkuputiikissa keskellä Islantia? Onko koti-ikävä jo päällä, kun melkein ostin levyn Fazeria, hei haloo, Islannissa? Näytti vaan niin hyvältä! (Korostan vielä, että en ostanut).
Päivä Reyakjavikissä on ollut antoisa. Syön Islantilaisen aamupalan, pääruokana skyr, eli hapatettu maito. Juoksu aamulenkin merenrantaa ja ihailin suuauki maisemia. Lenkki kesti lopulta monta tuntia ja kuvaa. Kiersin kumisaappaissani loputtomia värikäitä katuja ja taloja ja pieniä desing putiikkeja. Tulin muodin huipulta New Yorkista, jossa shoppailin kulutushysterian ja halpuuden pyörteessä paljon ja kaikkea, täällä halusin ostaa koska tavara oli kauniin käytännöllistä, laadukasta, oivaltavaa, älykästä, kestävää ja ihanaa. Ostaminen oli harkittua ja pohdittua, ei hysteeristä haalimista. Taas tuli todistettua pohjoinen totuus, että kumisaapas-villapaita on paras Ase kevätmyrskyä vastaan. Kadulla vastaan kävelleiden viikinkien (välihuomautus, skandinaviassa myös miehet on muotoiltu komeiksi) innoittamana minua lämmittää jälleen kerran uusi villainen takki (valitettavasti paikallinen lämmittävä oma viikinki on vielä löytymättä. Pahoittelen heti perään blogin sisältämää huonoa huumoria).
Kuten jo teksteissä mainitsin, marimekko valtaa maailmaa, h&m on jo vallannut lähes jokaisen New Yorkin kadunkulman ja ainoastaan Fizillä ei näkynyt ikeaa. Skandinavia siis tulee, eikä tule turhaan. Jos maailman luonnonvarat kerran käyvät vähiin, miksi ostaa pikamuotiliike Forever21:sta paita, jonka hiha hajosi kun otin sen ekan käytön jälkeen pois päältä(muut neljä heräteostosta odottavat neitsytmatkaansa rinkassa), kun voit ostaa kerralla kestävää ja kaunista. Laitetaan hankkijalippis päähän, kumisaappaat villasukkien kera jalkaan ja mariraidat päälle ja lähdetään baanalle. Skandinavialainen junttimuoti kestää kevätmyrskyn, punaiset kumisaappaat loistavat sateella, Hurraa skandinavia!
Päivä Reyakjavikissä on ollut antoisa. Syön Islantilaisen aamupalan, pääruokana skyr, eli hapatettu maito. Juoksu aamulenkin merenrantaa ja ihailin suuauki maisemia. Lenkki kesti lopulta monta tuntia ja kuvaa. Kiersin kumisaappaissani loputtomia värikäitä katuja ja taloja ja pieniä desing putiikkeja. Tulin muodin huipulta New Yorkista, jossa shoppailin kulutushysterian ja halpuuden pyörteessä paljon ja kaikkea, täällä halusin ostaa koska tavara oli kauniin käytännöllistä, laadukasta, oivaltavaa, älykästä, kestävää ja ihanaa. Ostaminen oli harkittua ja pohdittua, ei hysteeristä haalimista. Taas tuli todistettua pohjoinen totuus, että kumisaapas-villapaita on paras Ase kevätmyrskyä vastaan. Kadulla vastaan kävelleiden viikinkien (välihuomautus, skandinaviassa myös miehet on muotoiltu komeiksi) innoittamana minua lämmittää jälleen kerran uusi villainen takki (valitettavasti paikallinen lämmittävä oma viikinki on vielä löytymättä. Pahoittelen heti perään blogin sisältämää huonoa huumoria).
Kuten jo teksteissä mainitsin, marimekko valtaa maailmaa, h&m on jo vallannut lähes jokaisen New Yorkin kadunkulman ja ainoastaan Fizillä ei näkynyt ikeaa. Skandinavia siis tulee, eikä tule turhaan. Jos maailman luonnonvarat kerran käyvät vähiin, miksi ostaa pikamuotiliike Forever21:sta paita, jonka hiha hajosi kun otin sen ekan käytön jälkeen pois päältä(muut neljä heräteostosta odottavat neitsytmatkaansa rinkassa), kun voit ostaa kerralla kestävää ja kaunista. Laitetaan hankkijalippis päähän, kumisaappaat villasukkien kera jalkaan ja mariraidat päälle ja lähdetään baanalle. Skandinavialainen junttimuoti kestää kevätmyrskyn, punaiset kumisaappaat loistavat sateella, Hurraa skandinavia!
perjantai 29. maaliskuuta 2013
I niin kuin ihana!
Hyvää pitkäperjantaita Islannista. Liput liehuvat puolitangossa. Ei, toisin allekirjoittaneen pohdintaa, täällä ei ole tapahtunut mitään tragediaa, päivän ainoat hautajaiset on omistettu Jeesukselle. Istumme hostelin aulassa ja uni painaa silmää. Harmi, sillä yö kahdeltatoista irtoaisi potentiaalisesti sokka, ainakin baarien ovista. Pitkäperjantain kunniaksi Islanti juhlii vasta yömyöhään. Me taidamme lentomatkan väsyttäminä sammua ennen kuin varsinainen meno alkaa, huomenna on onneksi lauantai;). Sitäpaitsi hotelin edessä örisi jo ensimmäinen känninen viikinki pelottavaan äänensävyyn..
Odotin Islannilta paljon ja pikkuinen maa ylitti kaikki suurimmatkin odotukseni. Tämä ei ole ihana, tämä on fantastinen. Aamu auringon säteet loistivat silmiin kun kone laskeutui Keflavikiin, keskelle laavakivilakeutta, jonka takana aukeavat vuoret. Pääkaupunki, ihana pikkukylä värikkäineen taloineen ja rumine betonihökkelöineen, avautui silmien eteen hetken ajomatkan jälkeen. Hetken jo pohdin, onko se piilossa niiden laavakivien takana.. Pilvenpiirtäjät jäivät Amerikkaan, tytöt palasivat Eurooppaan.
Kahden tunnin yöunet painoivat silmiä umpeen. Termaali energinen bluelagon(hieman erilainen kuin se Fizin "paratiisi") ja se nuorentava savinaamio pitivät meidät onneksi hetken hereillä. Lämmin allas ja kasvoihin puhaltava arktinen tuuli tuntuivat ihanalta New Yorkin kiireen jälkeen. Altaasta noustessa ei onneksi paleltanut, ainakaan jalkoja, sillä New Yorkin ostohysteriassa maailmaa lähti tallaamaan nimittäin pari keltaisia kumisaappaita. Korkakengät on so last season;)!
Hetken pelkäsimme, että matkamme Islantiin jäisi välistä ja tie kulkisi suoraan Suomeen, kuuluisista tulivuoriata kun se mahtavin, Hekla, on alkanut heräillä. Onneksi jättiläinen on toistaiseksi vain hieman kuorsaillut ja me pääsemme turvallisesti islantilaisten unien maailmaan. Maltan tuskin nukkua, niin innoissani olen aamusta kun saan jatkaa tämän lumoavan maan tutkimista.
Odotin Islannilta paljon ja pikkuinen maa ylitti kaikki suurimmatkin odotukseni. Tämä ei ole ihana, tämä on fantastinen. Aamu auringon säteet loistivat silmiin kun kone laskeutui Keflavikiin, keskelle laavakivilakeutta, jonka takana aukeavat vuoret. Pääkaupunki, ihana pikkukylä värikkäineen taloineen ja rumine betonihökkelöineen, avautui silmien eteen hetken ajomatkan jälkeen. Hetken jo pohdin, onko se piilossa niiden laavakivien takana.. Pilvenpiirtäjät jäivät Amerikkaan, tytöt palasivat Eurooppaan.
Kahden tunnin yöunet painoivat silmiä umpeen. Termaali energinen bluelagon(hieman erilainen kuin se Fizin "paratiisi") ja se nuorentava savinaamio pitivät meidät onneksi hetken hereillä. Lämmin allas ja kasvoihin puhaltava arktinen tuuli tuntuivat ihanalta New Yorkin kiireen jälkeen. Altaasta noustessa ei onneksi paleltanut, ainakaan jalkoja, sillä New Yorkin ostohysteriassa maailmaa lähti tallaamaan nimittäin pari keltaisia kumisaappaita. Korkakengät on so last season;)!
Hetken pelkäsimme, että matkamme Islantiin jäisi välistä ja tie kulkisi suoraan Suomeen, kuuluisista tulivuoriata kun se mahtavin, Hekla, on alkanut heräillä. Onneksi jättiläinen on toistaiseksi vain hieman kuorsaillut ja me pääsemme turvallisesti islantilaisten unien maailmaan. Maltan tuskin nukkua, niin innoissani olen aamusta kun saan jatkaa tämän lumoavan maan tutkimista.
maanantai 25. maaliskuuta 2013
Terveisiä Tuurista!
Äiti-tytär lomaa tuskin voi viettää ilman kunnon shoppailupäivää?! New York, jos mikä, tarjoaa tälle perheharrastukselle loistavat puitteet. Kauppojen määrä on rajaton, visa kortin limitti ei. Näin ollen pakenimme jäätävää räntäsadetta päiväksi outlettien maailmaan.
Outlet on hienompi nimitys halpahallista, joka myy pilkkihaalarien sijaan enemmän tai vähemmän "parasta ennen" päiväyksen ylittäneitä muotivaatteita. Jenkkikaupunkien ulkopuolella outletit muodostavat pieniä halpiskyliä, New Yorkin keskustassa pikkukaupat oli sulatettu yhteen suureksi tavarataloksi. Rekit pursuavat muodin huipun jo nähneitä MERKKIvaatteita, hinta on niiiiin halpa, että ostaminen on suorastaan välttämätöntä. Paikka pursuaa turisteja ja omia muotivaatteita halvalla metsästäviä paikallisia. Ostoskassiksi saat perässä vedettävän, etäisesti ruotsinlaivan kaljaostoskoria muistuttavan korin. Meno on kuin Vesa Keskisen kyläkaupassa konsonaan(lähde:omakohtainen kokemus viime kesältä). Ei muuta kuin sokka irti ja shop!
Jenkeissä sinut valtaa jopa oksettava kulutushysteria. Kun hei, come on, Tommy Hilfiger paita maksaa vain 20€, niin tokihan se on pakko ostaa. Mistä muualta saat trendikkäitä kelloja (allekirjoittanut toki kelloa on viimeksi käyttänyt noin vuosi sitten) alle 30€? Kassalla vasta havahdut tosiasiaan, että halpa ei ole synonyymi ilmaiselle. Visakortin limitin saa ehkä nostettua, mutta maailman kiertänyt rinkka pitää vielä pakata muutaman kerran. Onneksi supertrendikkäät farkkulegginssit ja siis aivan ihana kesämekko(takana hassu ja aukinainen leikkaus) ovat varmasti first choice Islannin +5 c ja sadetta säähän.
P.S aikaa outletissä, siis siinä yhdessä, vierähti tänään seitsemän, 7, tuntia. Askelmittariin kertyi 5 kilometriä. Äiti tuomitsi kilometrit "kalliiksi kilometreiksi", hintaa noin 40 dollaria/km. Asiaa päivitteleville miehille mainittakoon, että tietääkseni lajissa nimeltä "golf" kävellään pallon perässä noin 10 km matka, aikaa menee noin 4 tuntia ja ei sekään vissiin mitään ilmaista ole.
Outlet on hienompi nimitys halpahallista, joka myy pilkkihaalarien sijaan enemmän tai vähemmän "parasta ennen" päiväyksen ylittäneitä muotivaatteita. Jenkkikaupunkien ulkopuolella outletit muodostavat pieniä halpiskyliä, New Yorkin keskustassa pikkukaupat oli sulatettu yhteen suureksi tavarataloksi. Rekit pursuavat muodin huipun jo nähneitä MERKKIvaatteita, hinta on niiiiin halpa, että ostaminen on suorastaan välttämätöntä. Paikka pursuaa turisteja ja omia muotivaatteita halvalla metsästäviä paikallisia. Ostoskassiksi saat perässä vedettävän, etäisesti ruotsinlaivan kaljaostoskoria muistuttavan korin. Meno on kuin Vesa Keskisen kyläkaupassa konsonaan(lähde:omakohtainen kokemus viime kesältä). Ei muuta kuin sokka irti ja shop!
Jenkeissä sinut valtaa jopa oksettava kulutushysteria. Kun hei, come on, Tommy Hilfiger paita maksaa vain 20€, niin tokihan se on pakko ostaa. Mistä muualta saat trendikkäitä kelloja (allekirjoittanut toki kelloa on viimeksi käyttänyt noin vuosi sitten) alle 30€? Kassalla vasta havahdut tosiasiaan, että halpa ei ole synonyymi ilmaiselle. Visakortin limitin saa ehkä nostettua, mutta maailman kiertänyt rinkka pitää vielä pakata muutaman kerran. Onneksi supertrendikkäät farkkulegginssit ja siis aivan ihana kesämekko(takana hassu ja aukinainen leikkaus) ovat varmasti first choice Islannin +5 c ja sadetta säähän.
P.S aikaa outletissä, siis siinä yhdessä, vierähti tänään seitsemän, 7, tuntia. Askelmittariin kertyi 5 kilometriä. Äiti tuomitsi kilometrit "kalliiksi kilometreiksi", hintaa noin 40 dollaria/km. Asiaa päivitteleville miehille mainittakoon, että tietääkseni lajissa nimeltä "golf" kävellään pallon perässä noin 10 km matka, aikaa menee noin 4 tuntia ja ei sekään vissiin mitään ilmaista ole.
sunnuntai 24. maaliskuuta 2013
Iso omena!
Omena päivässä pitää lääkärin loitolla. Pienten sairaus -takaiskujen jälkeen New York tuli siis tarpeeseen. Varmuuden vuoksi tätäkin tarinaa kirjoitetaan nyt hotelihuoneessa keskellä isoa omenaa Manhattanilla, aivan time squaren kulman takana. Kirjoitusalustana toimii haukattu omena, iPad, ja suussa maistuu omenainen hedelmäsalaatti. Ei vara venettä ainakaan kaada.
New Yorkin lentokentällä meillä alkoi hieman erilainen loma, saimme seuraksemme nimittäin pääsiäislomaa viettävät äidit. Taas kerran tuli todistettua, että äiti on ihminen paikallaan. Matkalaukusta löytyi palelevalle tytölle pipo(tätä on odotettu koko matka), hanskat, villapaita ja gorehousut, lääkkeet kiukuttelevalle viisaudenhampaalle, kummitädin hoito-ohjeet ja jenkkipurkkaa. Nyt ei hymy enää hyydy:)! Äiti-tytär laatuaika suurkaupungissa on kulunut ihmetellen suurta Amerikkaa. Tässä pieniä paloja isosta omenasta:
-trendikkyys ennen kaikkea! Marimekko valtaa muuten maailmaa. Tämä todistettiin jo Tokiossa, varmistettiin Aussi-Uusiseelanti linjalla ja nyt se on sata varma. Äiti kantaa uskollisesti marimekon olkalaukkuaan New Yorkin Sohossa (=ihanan sympaattinen urbaani Manhattanin alue) ja surffaa muodin huipulla. Tytär palelee goretakissaan ja lämmittää jalkojaan vaellussukilla. Maailman lähes ympäri matkanneiden converssien pohja pienenee päivä päivältä. "Reissussa rähjääntyy".
-perhekuvat! Äiti opetteli tänään käyttämään digikameraa. Lopputuloksena ikuistettiin vapaudenpatsas ja Saara. Tosin kahteen eri kuvaan. Äiti ja New York on onneksi ikuistettu useampaan kertaan.:)
-lelukauppa! Nykin lelukaupassa oli maailmanpyörä. Olen tullut jo siihen ikään, että korkeanpaikan kammosta kärsivä äiti puristeli maassa päätään, kun minä huvittelin. Suuresta lelukaupasta ulostauduimme historiallisen kivuttomasti ilman ostoksia/"mä haluun" kohtausta, parikymmentä vuotta sitten tämä olisi ollut mahdottomuus. Topshop nimisessä kaupasta sen sijaan emme päässet ulos ilman äidin visakorttia, luottorajan nosto kyseisen kaupan kohdalla on muuten suositeltavaa.
-täydellinen lomasää...Nimittäin lämmitellä Starbucksin kahveilla. Kylmä viima tunkee luihin ja ytimiin, huomenna sataa räntää. Onneksi on villapaita :).
Iso omena maistuu ääniltä, väreiltä, valoilta ja ihmisvilinältä. Hiljaiseksi jätti vain 11/9 muistomerkki, oli muuten vaikuttava kokemus. Näissä tunnelmissa jatkamme ison omenan maistelua. Omena on parantanut kovin terveyttä, silmä on ennallaan ja hammas rauhoittunut. Lääkäri on pysynyt toistaiseksi loitolla, joten melkein valmiit lääkärit jatkavat äitien seurassa turvallisesti matkaansa!
New Yorkin lentokentällä meillä alkoi hieman erilainen loma, saimme seuraksemme nimittäin pääsiäislomaa viettävät äidit. Taas kerran tuli todistettua, että äiti on ihminen paikallaan. Matkalaukusta löytyi palelevalle tytölle pipo(tätä on odotettu koko matka), hanskat, villapaita ja gorehousut, lääkkeet kiukuttelevalle viisaudenhampaalle, kummitädin hoito-ohjeet ja jenkkipurkkaa. Nyt ei hymy enää hyydy:)! Äiti-tytär laatuaika suurkaupungissa on kulunut ihmetellen suurta Amerikkaa. Tässä pieniä paloja isosta omenasta:
-trendikkyys ennen kaikkea! Marimekko valtaa muuten maailmaa. Tämä todistettiin jo Tokiossa, varmistettiin Aussi-Uusiseelanti linjalla ja nyt se on sata varma. Äiti kantaa uskollisesti marimekon olkalaukkuaan New Yorkin Sohossa (=ihanan sympaattinen urbaani Manhattanin alue) ja surffaa muodin huipulla. Tytär palelee goretakissaan ja lämmittää jalkojaan vaellussukilla. Maailman lähes ympäri matkanneiden converssien pohja pienenee päivä päivältä. "Reissussa rähjääntyy".
-perhekuvat! Äiti opetteli tänään käyttämään digikameraa. Lopputuloksena ikuistettiin vapaudenpatsas ja Saara. Tosin kahteen eri kuvaan. Äiti ja New York on onneksi ikuistettu useampaan kertaan.:)
-lelukauppa! Nykin lelukaupassa oli maailmanpyörä. Olen tullut jo siihen ikään, että korkeanpaikan kammosta kärsivä äiti puristeli maassa päätään, kun minä huvittelin. Suuresta lelukaupasta ulostauduimme historiallisen kivuttomasti ilman ostoksia/"mä haluun" kohtausta, parikymmentä vuotta sitten tämä olisi ollut mahdottomuus. Topshop nimisessä kaupasta sen sijaan emme päässet ulos ilman äidin visakorttia, luottorajan nosto kyseisen kaupan kohdalla on muuten suositeltavaa.
-täydellinen lomasää...Nimittäin lämmitellä Starbucksin kahveilla. Kylmä viima tunkee luihin ja ytimiin, huomenna sataa räntää. Onneksi on villapaita :).
Iso omena maistuu ääniltä, väreiltä, valoilta ja ihmisvilinältä. Hiljaiseksi jätti vain 11/9 muistomerkki, oli muuten vaikuttava kokemus. Näissä tunnelmissa jatkamme ison omenan maistelua. Omena on parantanut kovin terveyttä, silmä on ennallaan ja hammas rauhoittunut. Lääkäri on pysynyt toistaiseksi loitolla, joten melkein valmiit lääkärit jatkavat äitien seurassa turvallisesti matkaansa!
torstai 21. maaliskuuta 2013
Peace and love?
Yhdysvaltojen itärannikon viimeinen kohteemme oli San Francisco. Odotin saapuvani rauhan tyyssiaan, hippiliikkeen syntypaikkaan, jossa minut ottaisi vastaan poliittinen valveutuneisuus, kukkahiuksiset, ystävälliset hipit ja Californian aurinko. Kuinka väärässä olinkaan: kiitos OC, loit minulle väärän kuvan Californiasta!
San Francisco otti meidät vastaan pimeällä kadulla, jossa joukko kodittomia narkomaaneja etsi ruokaa roskapöntöistä. Tiesin, että USAssa on Suomea enemmän kodittomia, mutta että heitä on joka kadun kulmassa? Oikeasti, joka roskapöntöllä? Osa kodittomista oli myös agressiivisiä, ystävällinen hymy maassa makaavalle naiselle (luulin, että hän oli saanut sairaskohtauksen, ennen kuin tajusin naisen olevan vain aivan aineissa), aiheutti peräytymisen juoksujalkaa, kun hörhö tokenikin kohtuu vauhdilla.
Sää oli kylmä ja kostea, viima tunki terhakkaasti läpi goretakin ja villapaidan. Kuuluisa Golden Gate silta kohosi komeana, tai siis se puolikas joka näyttäytyi sumu-viima-tuuli-sateessa. Tulipa hienoja kuvia! Vankilasaari Alcatorz olikin ainoa, joka näytti parhaat puolensa Californian harmaassa keväässä. (Kyseessä on siis se maailman kuulu vankila, josta on lähes mahdoton paeta. Tai oli, nykyisin pakeneminen onnistuu astumalla turistilautalle, sillä vankila on sittemmin suljettu.)
Hippejä en nähnyt, ellei lasketa mukaan hostelilla hippejä etsimään tulleita travelereita. Rauhaakaan ei näkynyt, keskustan bisnesalueella haisi pelkästään raha (muualla marihuana). Viimeistään eilinen kadulla nähty tilanne: asemies, joka juoksee miljoona poliisia perässään San Franciscon keskustassa, pilasi rauhan ajatukset ja aiheutti kovan pelästymisen. Onneksi ehdimme kulman taakse piiloon ja asemies heitti pienen pistoolinsa sadan metrin päässä lähiroskikseen ja jatkoi juoksua. Valitettavasti kyseessä ei ollut Hollywood -kuvaukset.
Oli kaupungissa jotain positiivistakin. Mäkiä oli juuri niin paljon kuin Wikipedia antoi olettaa. Paikalliset skeittarinuoret olivat hauskoja. Kävin yber coolilla kampaajalla, tukka on nyt super-Amerikka-style;). Kaupat tyhjensivät kukkaromme. Kävimme leffassa ja näimme maailman surkeimman komedian. Viisaudenhammaskin päätti puhjeta juuri sopivasti kun silmätulehdus alkoi parantua. Hostelilla tutustuimme mukavaan Brittiin, joka kertoi hyviä maraton vinkkejä(ilmoittauduin syyskuussa juostavalle Espoon rantamaratonille). Hammassärky ei houkutellut lenkille, onneksi Burana toi unen.
Kuten rivien välistä ja riveiltä voi lukea, San Francisco ei ollut ihan sellainen, mitä oletin. Voisin jopa kuvailla kaupunkia pettymykseksi, joka toisaalta piti kokea. Ehkä matkamme alussa kaupunki olisi ollut jännittävä seikkailu, nyt kaikkien upeiden mestojen jälkeen se oli vain pelottava sivukuja matkamme varrella. Kun eilen yöllä kävin kiukkuisena marimekon yöpaidassa ja uusi amerikanstyle tukka pystyssä kertomassa hostelihuoneemme saksalaisteineille, ettei pilvenpoltto puoli yksi yöllä hostelihuoneessa ole mitenkään ok, totesin että onneksi huomenna pääsee New Yorkiin, hoteliin ja matkaseurueeseen liittyy teinien sijaan äiti! Kun viisaudenhammassärkyynkin on tulossa helpotus Suomesta, kiitos kaunis kummitädille, alkaa elämä taas voittamaan :).
San Francisco otti meidät vastaan pimeällä kadulla, jossa joukko kodittomia narkomaaneja etsi ruokaa roskapöntöistä. Tiesin, että USAssa on Suomea enemmän kodittomia, mutta että heitä on joka kadun kulmassa? Oikeasti, joka roskapöntöllä? Osa kodittomista oli myös agressiivisiä, ystävällinen hymy maassa makaavalle naiselle (luulin, että hän oli saanut sairaskohtauksen, ennen kuin tajusin naisen olevan vain aivan aineissa), aiheutti peräytymisen juoksujalkaa, kun hörhö tokenikin kohtuu vauhdilla.
Sää oli kylmä ja kostea, viima tunki terhakkaasti läpi goretakin ja villapaidan. Kuuluisa Golden Gate silta kohosi komeana, tai siis se puolikas joka näyttäytyi sumu-viima-tuuli-sateessa. Tulipa hienoja kuvia! Vankilasaari Alcatorz olikin ainoa, joka näytti parhaat puolensa Californian harmaassa keväässä. (Kyseessä on siis se maailman kuulu vankila, josta on lähes mahdoton paeta. Tai oli, nykyisin pakeneminen onnistuu astumalla turistilautalle, sillä vankila on sittemmin suljettu.)
Hippejä en nähnyt, ellei lasketa mukaan hostelilla hippejä etsimään tulleita travelereita. Rauhaakaan ei näkynyt, keskustan bisnesalueella haisi pelkästään raha (muualla marihuana). Viimeistään eilinen kadulla nähty tilanne: asemies, joka juoksee miljoona poliisia perässään San Franciscon keskustassa, pilasi rauhan ajatukset ja aiheutti kovan pelästymisen. Onneksi ehdimme kulman taakse piiloon ja asemies heitti pienen pistoolinsa sadan metrin päässä lähiroskikseen ja jatkoi juoksua. Valitettavasti kyseessä ei ollut Hollywood -kuvaukset.
Oli kaupungissa jotain positiivistakin. Mäkiä oli juuri niin paljon kuin Wikipedia antoi olettaa. Paikalliset skeittarinuoret olivat hauskoja. Kävin yber coolilla kampaajalla, tukka on nyt super-Amerikka-style;). Kaupat tyhjensivät kukkaromme. Kävimme leffassa ja näimme maailman surkeimman komedian. Viisaudenhammaskin päätti puhjeta juuri sopivasti kun silmätulehdus alkoi parantua. Hostelilla tutustuimme mukavaan Brittiin, joka kertoi hyviä maraton vinkkejä(ilmoittauduin syyskuussa juostavalle Espoon rantamaratonille). Hammassärky ei houkutellut lenkille, onneksi Burana toi unen.
Kuten rivien välistä ja riveiltä voi lukea, San Francisco ei ollut ihan sellainen, mitä oletin. Voisin jopa kuvailla kaupunkia pettymykseksi, joka toisaalta piti kokea. Ehkä matkamme alussa kaupunki olisi ollut jännittävä seikkailu, nyt kaikkien upeiden mestojen jälkeen se oli vain pelottava sivukuja matkamme varrella. Kun eilen yöllä kävin kiukkuisena marimekon yöpaidassa ja uusi amerikanstyle tukka pystyssä kertomassa hostelihuoneemme saksalaisteineille, ettei pilvenpoltto puoli yksi yöllä hostelihuoneessa ole mitenkään ok, totesin että onneksi huomenna pääsee New Yorkiin, hoteliin ja matkaseurueeseen liittyy teinien sijaan äiti! Kun viisaudenhammassärkyynkin on tulossa helpotus Suomesta, kiitos kaunis kummitädille, alkaa elämä taas voittamaan :).
maanantai 18. maaliskuuta 2013
Sattuu ja tapahtuu!
Viimeiset kaksi matkapäiväämme ovat olleet niin täynnä sattumuksia, tilanteita ja pieniä tapaturmia, ettei enää tiedä, mistä niistä kirjoittaisi facebook päivityksen! Matka Las Vegas - Grand Canion - San Francisco sujui vastoiskäymisten ja hupsis tilanteiden värittämänä. Tänään kun saavuimme hostelliin nostimme jalat kattoon ja pärähdimme väsyneeseen nauruun. Jospa se tästä.
Kaikki alkoi, kun lähdimme sortsit jalassa Las Vegasin plus 70-80 Farenheitin asteesta ( tarkoittaa kuumaa, emme edellekään ole ihan selvillä näiden jenkkien mittajutuista, lisää asiasta pian ) kohti Grand Canionia. Matka läpi aavikon oli pitkä ja kuuma. Aavikon jälkeen edessämme kohosivat lumihuippuiset vuoret ja havumetsä. En ole hetkeen tuntenut itseäni niin tyhmäksi, kuin sinä siunatun iltana kun seisoin sortsi-helletoppiviritelmässä pikkukylässä keskellä lumista Amerikkaa varaamassa hostellia. Hups 1 olisi vältetty huolellisella Wikipedian käytöllä!
Seuraavana aamuna heräsimme hyvin aikaisin ja hyvin kylmissämme. Kokosimme päällemme kaikki mahdolliset vaatteemme ja lähdimme ajelemaan kohti suurta canionia. Aurinko alkoi jo kovin nousta, meidän matkaamme hidastutti kuitenkin "hauska" varokaa puumaa -kyltti, jonka kanssa otimme myös "muutaman tosi hauskan" valokuvan. Ehdimme kanionin reunalle juuri kun aurinko nousi. Oli kylmää, mutta klassisen kaunista. Joku asia sentään luisti!
Grand canion suuri, samoin koko Amerikan maa. Niinpä lähdimme kovaa vauhtia ajamaan kohti San Franciscoa. Havupuut muuttuivat takaisin aavikoksi ja matka eteni Saaran tahdissa oikein sujuvasti. Niin sujuvasti kerta kaikkiaan, että yksi pieni yksityiskohta, nimittäin bensa, aivan unohtui. Onneksi Noora ymmärsi asian siinä kohtaa, kun bensa valo oli jo syttynyt. Onnetar suosi sen verran, että pääsimme lähi bensa-asemalle, juuri ja juuri. Tilanne kiristi hieman matka tunnelmaa ja vaihdoimmekin Nooran rattiin. Vahingosta ei kuitenkaan viisastuttu ja kuuden tunnin päästä, auringon jo hyvin laskeuduttua bensavalo paloi taas. Tällä kertaa jännitti, varsinkin kun mailit eivät olleetkaan niitä kilometrejä.. Ihme kyllä, bensa riitti lähikaupunkiin, josta löysimme hostelin. Olipa täpärää!
Seuraava aamu aukeni tahmeasti. Niin, olimme suunnitelleet ihanan päivän, joka sisältäisi muutaman tunnin ajoa kuuluisalla high way 1 rantatiellä ja shoppailua outleteissä. Sen sijaan aamu alkoi silmäantibiootin metsästyksellä. Ilmeisesti Fizin trooppinen ilma, bileet ja yöt piilarit päässä olivat tehneet tehtävänsä ja silmätulehdus iski Saaran silmään. Amerikassa rutina "olen melkein valmis lääkäri" ei auta antibioottiasiaan, joten suuntasimme paikalliseen päivystykseen.
Amerikkalaiseen terveydenhuoltoon oli jopa hupaisaa tutustua. Tk vastaanoton ensimmäinen kysymys ei ollut vaiva vaan visakortin numero. Allekirjoitin suostumuksen, että mikäli hoito ylittää maksukykyni, se loppuu. Sitten maksoin ensimmäiset 100 dollaria ja pääsin maksun jälkeen suoraan tutkimuksiin. Ajattelin tutkimuksen sisältävän silmään katsomisen. Se kuului asiaan, mutta oikeusturvan vuoksi sain myös muutaman lisätutkimuksen. Joo, yritin selittää, että haluan vain tiettyä silmäantibioottia. Hoitaja kuittasi asian protokolalla ja mittasi verenpaineet, saturaation, lämpötilan, pulssun ja testasi näköäni kymmenisen minuuttia.
Seuraavaksi paikalle tuli todella mukava lääkäri. Selitin hänelle asian reippaasti: "olen kandi, silmä tulehtunut, voitko kirjoitta antibioottia, San Francisco kutsuu!" Paikallinen kollega vastasi, että asia hoitunee, ei huolta. Seuraavaksi hän kuunteli sydämen ja keuhkot, palpoi ja ultrasi vatsani, tutki korvat, nenän, kurkun ja poskiontelot, niska jäykkyys poissuljettin, samoin ihottuma. Sain kertoa mm. koko sairashistoriani, suvun sairaudet, päihteiden käyttöni.. Silmä tutkittiin kaikin mahdollisin tavoin, jopa mikroskoopilla.
Lopulta oli johtopäätösten aika. Minulla oli silmätulehdus! Ja jotta saisin antibioottia, piti vielä poissulkea, etten ole raskaana. Antibiootti saattaa nimittäin aiheuttaa sikiövaurioita. Tein siis raskaustestin, joka kuuluu ikäisteni naisten protokolaan. Oli muuten negatiivinen. Lääkäri kävi kanssani läpi kaikki kokeet ja todella tarkan hoitosuunntelman. Tämän jälkeen allekirjoitin paperin, että ymmärsin asian, toisen, että minut ON tutkittu, kolmannen, että jos en toteuta hoitoa, niin ei ole lääkärin vika jos asiat huononevat(tämä myös Suomeen!). Resepti kourassa kävelin lopulta tyytyväisenä apteekkiin, jossa odotin vielä 45 minuuttia, sillä lääke piti rekisteröidä ja allekirjoitin lapun, että ymmärrän, että turvatoimista huolimatta joskus lääkkeelle voi muuten olla allerginen. Kolme tunta ja 300 dollaria myöhemmin silmätulehdukseni hoito alkoi. En aio nostaa hoidostani minkäänlaista oikeuskannetta!
Koska helppo silmätulehdus ei hoitunutkaan ihan niin helposti, jäi shoppailu aika vähälle ja se kuuluisa high way 1 aiheutti pelkästään pahoinvointia. Kun Golden Gate silta aukesi edessämme, olimme helpottuneita: vihdoinkin hippien luvatussa kaupungissa. Peace and love!!! Ihanaa<3. Kunnes tapasimme hostelihuoneemme muut asukit: kaksi pilveä polttavaa ja siksi kovin kikattavaa saksalaisteiniä.
Kaikki alkoi, kun lähdimme sortsit jalassa Las Vegasin plus 70-80 Farenheitin asteesta ( tarkoittaa kuumaa, emme edellekään ole ihan selvillä näiden jenkkien mittajutuista, lisää asiasta pian ) kohti Grand Canionia. Matka läpi aavikon oli pitkä ja kuuma. Aavikon jälkeen edessämme kohosivat lumihuippuiset vuoret ja havumetsä. En ole hetkeen tuntenut itseäni niin tyhmäksi, kuin sinä siunatun iltana kun seisoin sortsi-helletoppiviritelmässä pikkukylässä keskellä lumista Amerikkaa varaamassa hostellia. Hups 1 olisi vältetty huolellisella Wikipedian käytöllä!
Seuraavana aamuna heräsimme hyvin aikaisin ja hyvin kylmissämme. Kokosimme päällemme kaikki mahdolliset vaatteemme ja lähdimme ajelemaan kohti suurta canionia. Aurinko alkoi jo kovin nousta, meidän matkaamme hidastutti kuitenkin "hauska" varokaa puumaa -kyltti, jonka kanssa otimme myös "muutaman tosi hauskan" valokuvan. Ehdimme kanionin reunalle juuri kun aurinko nousi. Oli kylmää, mutta klassisen kaunista. Joku asia sentään luisti!
Grand canion suuri, samoin koko Amerikan maa. Niinpä lähdimme kovaa vauhtia ajamaan kohti San Franciscoa. Havupuut muuttuivat takaisin aavikoksi ja matka eteni Saaran tahdissa oikein sujuvasti. Niin sujuvasti kerta kaikkiaan, että yksi pieni yksityiskohta, nimittäin bensa, aivan unohtui. Onneksi Noora ymmärsi asian siinä kohtaa, kun bensa valo oli jo syttynyt. Onnetar suosi sen verran, että pääsimme lähi bensa-asemalle, juuri ja juuri. Tilanne kiristi hieman matka tunnelmaa ja vaihdoimmekin Nooran rattiin. Vahingosta ei kuitenkaan viisastuttu ja kuuden tunnin päästä, auringon jo hyvin laskeuduttua bensavalo paloi taas. Tällä kertaa jännitti, varsinkin kun mailit eivät olleetkaan niitä kilometrejä.. Ihme kyllä, bensa riitti lähikaupunkiin, josta löysimme hostelin. Olipa täpärää!
Seuraava aamu aukeni tahmeasti. Niin, olimme suunnitelleet ihanan päivän, joka sisältäisi muutaman tunnin ajoa kuuluisalla high way 1 rantatiellä ja shoppailua outleteissä. Sen sijaan aamu alkoi silmäantibiootin metsästyksellä. Ilmeisesti Fizin trooppinen ilma, bileet ja yöt piilarit päässä olivat tehneet tehtävänsä ja silmätulehdus iski Saaran silmään. Amerikassa rutina "olen melkein valmis lääkäri" ei auta antibioottiasiaan, joten suuntasimme paikalliseen päivystykseen.
Amerikkalaiseen terveydenhuoltoon oli jopa hupaisaa tutustua. Tk vastaanoton ensimmäinen kysymys ei ollut vaiva vaan visakortin numero. Allekirjoitin suostumuksen, että mikäli hoito ylittää maksukykyni, se loppuu. Sitten maksoin ensimmäiset 100 dollaria ja pääsin maksun jälkeen suoraan tutkimuksiin. Ajattelin tutkimuksen sisältävän silmään katsomisen. Se kuului asiaan, mutta oikeusturvan vuoksi sain myös muutaman lisätutkimuksen. Joo, yritin selittää, että haluan vain tiettyä silmäantibioottia. Hoitaja kuittasi asian protokolalla ja mittasi verenpaineet, saturaation, lämpötilan, pulssun ja testasi näköäni kymmenisen minuuttia.
Seuraavaksi paikalle tuli todella mukava lääkäri. Selitin hänelle asian reippaasti: "olen kandi, silmä tulehtunut, voitko kirjoitta antibioottia, San Francisco kutsuu!" Paikallinen kollega vastasi, että asia hoitunee, ei huolta. Seuraavaksi hän kuunteli sydämen ja keuhkot, palpoi ja ultrasi vatsani, tutki korvat, nenän, kurkun ja poskiontelot, niska jäykkyys poissuljettin, samoin ihottuma. Sain kertoa mm. koko sairashistoriani, suvun sairaudet, päihteiden käyttöni.. Silmä tutkittiin kaikin mahdollisin tavoin, jopa mikroskoopilla.
Lopulta oli johtopäätösten aika. Minulla oli silmätulehdus! Ja jotta saisin antibioottia, piti vielä poissulkea, etten ole raskaana. Antibiootti saattaa nimittäin aiheuttaa sikiövaurioita. Tein siis raskaustestin, joka kuuluu ikäisteni naisten protokolaan. Oli muuten negatiivinen. Lääkäri kävi kanssani läpi kaikki kokeet ja todella tarkan hoitosuunntelman. Tämän jälkeen allekirjoitin paperin, että ymmärsin asian, toisen, että minut ON tutkittu, kolmannen, että jos en toteuta hoitoa, niin ei ole lääkärin vika jos asiat huononevat(tämä myös Suomeen!). Resepti kourassa kävelin lopulta tyytyväisenä apteekkiin, jossa odotin vielä 45 minuuttia, sillä lääke piti rekisteröidä ja allekirjoitin lapun, että ymmärrän, että turvatoimista huolimatta joskus lääkkeelle voi muuten olla allerginen. Kolme tunta ja 300 dollaria myöhemmin silmätulehdukseni hoito alkoi. En aio nostaa hoidostani minkäänlaista oikeuskannetta!
Koska helppo silmätulehdus ei hoitunutkaan ihan niin helposti, jäi shoppailu aika vähälle ja se kuuluisa high way 1 aiheutti pelkästään pahoinvointia. Kun Golden Gate silta aukesi edessämme, olimme helpottuneita: vihdoinkin hippien luvatussa kaupungissa. Peace and love!!! Ihanaa<3. Kunnes tapasimme hostelihuoneemme muut asukit: kaksi pilveä polttavaa ja siksi kovin kikattavaa saksalaisteiniä.
sunnuntai 17. maaliskuuta 2013
"Everything that happens at Vegas, stays at Facebook forever"
Kun suomalaisten juhla-areenaksi riittää yksi ruotsinlaiva, niin jenkit pistävät tuplasti paremmaksi ja rakentavat asiaa varten kaupungin keskelle aavikkoa. Las Vegasiin suuntasi perjantaina pitkä letka autoja, kun tuhannet jenkit ja muutamat turistitkin halusivat vaihtaa ns. vapaalle. Ensimmäinen bileseura/jatkokutsu bongattiin jo puoltaväliä ajomatkaa huoltoasemalla.
Las Vegasissa meitä odotti sanoin kuvaamaton määrä kokoa, väriä, loistetta ja mautonta hotellia suurine kasinoineen. Suu loksahti auki viimeistään, kun näimme meidän hotellin, sisältäen mm. Huvipuiston ja Mc Donaldsin. Vaihdoimme kiireen vilkkaa bilevaatteet niskaan ja lähdimme Vegasin loppumattoman pitkään yöhön.. Ensimmäinen sattuma tässä ihmeiden kaupungissa sattui jo matkalla kasinolle, kun törmäsimme sattumalta suomalaiseen Meriin, Nooran vanhaan joukkuekaveriin. Kyllä, Las Vegasissa! Saimmekin Meristä ja hänen vaihtokavereistaan illaksi bileseuraa.
Pienen shoppailutuokion jälkeen pääsimme itse asiaan, eli pelien pariin. Kasinoita oli paljon ja ne olivat valtavia, pelkästään hedelmäpelejä saattoi olla yhdessä paikassa satoja. Laitoimme kolikoita koneeseen ja aloimme onkia onnea. Ihan hauskaa, mutta Pääasia Vegasissa pelaamisessa oli kuitenkin (ainakin meille)ilmaiset juomat! Ideana on laittaa muutaman dollarin panos koneeseen ja istua jakkaralla jutustellen. Tällöin paikallinen tarjoilija kantaa sinulle ilmaista juomaa niin paljon kuin vaan kerkeää. Ideana hotellin puolelta on saada asiakas viihtymään ja siten pelaamaan. Skumppa mansikalla maistui ja pelikone kilisi!
Välillä vaihdoimme kasinoa ja ihmettelimme Vegasin tarjontaa. Yhden hotellin pihaan oli rakennettu lammikko, jossa oli valtava, oikeasti purjehtiva vene. Toisessa sai, maksua vastaan toki, osallistua delfiinijoogaan. Yhtä hotelia kiersi iso vuoristorata, johon mekin muutaman drinksun jälkeen eksyimme. Lopulta päädyimme Pariisiin Merin kanssa juomaan kahden litran mansikka margariittaa muovisesta Eifeltornista. Pelikoneiden luona istuminen toi lisäjuomaa Eifeltornin rinnalle, vieressä pelaavat jenkit heittivät small talkia vegasin elämästä.
Aamun sarastaessa Vegas, joka ei koskaan nuku, tarjosi suomalais-urugualais-Los Angeles-muutama aidosti paikallinen jatkot. Aamu kuudelta Vegas vei viimein voimamme, onneksi hotellin mäkkäri tarjosi aamupalan väsyneille yöeläjille ja chek-outia sai viivästyttää kätevästi muutamalla tunnilla. Muovinen Eifeltornikin selvisi rinnallamme yöstä hotelille ja jatkaa kanssamme matkaa Grand Canionille. Ja aivan niin kuin ruotsinristeilyn jälkeen, myös Vegasista lähtiessä päätä särki. Nyt vain ei voinut syyttää hankalaa merenkäyntiä!
P.s ilta kului nopeaan, valitettavasti miesstripparishow jäi kokonaan näkemättä, yrityksistä huolimatta:
Saara: hah, kato toi Wild&Wet, super mauton! Oiskohan sielä niitä miesstrippareita?
Noora: toi on vesipuisto!
Las Vegasissa meitä odotti sanoin kuvaamaton määrä kokoa, väriä, loistetta ja mautonta hotellia suurine kasinoineen. Suu loksahti auki viimeistään, kun näimme meidän hotellin, sisältäen mm. Huvipuiston ja Mc Donaldsin. Vaihdoimme kiireen vilkkaa bilevaatteet niskaan ja lähdimme Vegasin loppumattoman pitkään yöhön.. Ensimmäinen sattuma tässä ihmeiden kaupungissa sattui jo matkalla kasinolle, kun törmäsimme sattumalta suomalaiseen Meriin, Nooran vanhaan joukkuekaveriin. Kyllä, Las Vegasissa! Saimmekin Meristä ja hänen vaihtokavereistaan illaksi bileseuraa.
Pienen shoppailutuokion jälkeen pääsimme itse asiaan, eli pelien pariin. Kasinoita oli paljon ja ne olivat valtavia, pelkästään hedelmäpelejä saattoi olla yhdessä paikassa satoja. Laitoimme kolikoita koneeseen ja aloimme onkia onnea. Ihan hauskaa, mutta Pääasia Vegasissa pelaamisessa oli kuitenkin (ainakin meille)ilmaiset juomat! Ideana on laittaa muutaman dollarin panos koneeseen ja istua jakkaralla jutustellen. Tällöin paikallinen tarjoilija kantaa sinulle ilmaista juomaa niin paljon kuin vaan kerkeää. Ideana hotellin puolelta on saada asiakas viihtymään ja siten pelaamaan. Skumppa mansikalla maistui ja pelikone kilisi!
Välillä vaihdoimme kasinoa ja ihmettelimme Vegasin tarjontaa. Yhden hotellin pihaan oli rakennettu lammikko, jossa oli valtava, oikeasti purjehtiva vene. Toisessa sai, maksua vastaan toki, osallistua delfiinijoogaan. Yhtä hotelia kiersi iso vuoristorata, johon mekin muutaman drinksun jälkeen eksyimme. Lopulta päädyimme Pariisiin Merin kanssa juomaan kahden litran mansikka margariittaa muovisesta Eifeltornista. Pelikoneiden luona istuminen toi lisäjuomaa Eifeltornin rinnalle, vieressä pelaavat jenkit heittivät small talkia vegasin elämästä.
Aamun sarastaessa Vegas, joka ei koskaan nuku, tarjosi suomalais-urugualais-Los Angeles-muutama aidosti paikallinen jatkot. Aamu kuudelta Vegas vei viimein voimamme, onneksi hotellin mäkkäri tarjosi aamupalan väsyneille yöeläjille ja chek-outia sai viivästyttää kätevästi muutamalla tunnilla. Muovinen Eifeltornikin selvisi rinnallamme yöstä hotelille ja jatkaa kanssamme matkaa Grand Canionille. Ja aivan niin kuin ruotsinristeilyn jälkeen, myös Vegasista lähtiessä päätä särki. Nyt vain ei voinut syyttää hankalaa merenkäyntiä!
P.s ilta kului nopeaan, valitettavasti miesstripparishow jäi kokonaan näkemättä, yrityksistä huolimatta:
Saara: hah, kato toi Wild&Wet, super mauton! Oiskohan sielä niitä miesstrippareita?
Noora: toi on vesipuisto!
torstai 14. maaliskuuta 2013
Hollywood! Tunnissa.
Olemme muuttaneet pikaruokailun unelma maan myös pika matkailumestaksi! Lentokone laskeutui enkelten kaupunkiin, Losiin tänään yhdeltä. Ensimmäinen nähtävyys tuli nähtyä jo koneen ikkunasta, nimittäin Hollywood kirjaimet Californian kukkuloilla.
Itse lento sujuu rauhattomissa tunnelmissa. Kävimme Suomi-Yhdysvallat välistä kylmää sotaa koko matkan ajan. Sain nimittäin vieruskaverikseni vanhan, mutta arvonsa tuntevan jenkkirouvan, jonka dollarihymy kääntyi laskuun jo siinä kohtaa kun hän näki päivärinkkani ja juoksutrikooni. Suomenkielistä keskusteluamme, jota kukaan muu koneessa ei tuntunut kuulevan lainkaan, rouva ei sietänyt lainkaan: Have you ever heard that silence is golden?" Vastasin rouvalle korostetun huonolla englannilla: "sorry, excuse me?" Mielenosoitukseksi rouva laitti oikein kädet korviinsa, me jatkoi,me jutustelua ja oikein väänsimme suomen sekaan huonoa englantia. Rouvan mies ojensi tässä vaiheessa korvatulpat puolisolleen.
Sodankäynti kuumeni tilanteeksi, kun halusimme ruuan jälkeen mennä vessaan. Olin huippukohtelias, rouva itse sen sijaan tyytyi murahteluun ja tiuski lentoemännille. Vessaa varten hän ei olisi halunnut nostaa ahteriaan penkistä, hänellä kun oli vielä TYHJÄ ruokalaatikko edessä. "Okei, nicenice, we wait, no worries" totesin. Tästä seurasi dramaattinen ja tuskainen nousu! Hymyilin, vuodattelin HUONOLLA englannilla kiitosta ja tarjouduin viemään paketit roskiin - rouva tumppasi ne nyrpeänä Nooran syliin! Suurimman osaa lennosta nukuimme HILJAA. Aamulla vierestäni heräsi tympeä rouva, jonka aviomies selitti kovaan ääneen vierustovereilleen, kuin nuo hirveät suomalaisteinit eivät kunnioita kansainvälisiä lennon aikaista käytössääntöjä(?)! Tässä kohtaa hajosimme nauruun, jonka jopa kyseinen pariskunta kielimuurista huolimatta ymmärsi taatusti juuri oikein.
Alkutilanne Amerikkaan tutustumiseen oli siis mitä antoisin. Onneksi saimme allemme uuden karhean Mazdan ja pääsimme huristelemaan tunniksi kohti Holliwoodya. Päivä kului lähes kokonaisuudessaan ruuhkissa, mutta kuuluisalla kadulla kävimme bongaamasaa niitä tähtiä. Näimme mm. Mikki hiiren ja viisi spidermaniä, jotka karjuivar meille vihaisesti, kun otimme niistä kuvia. Niin, kadulla seisovasta spidermänistä saa ottaa kuvan, jos maksaa. Päädyimme ottamaan kuvia siis toisistamme. Matka jatkui elokuvatyyliseen tienvarsimotelliin, huomenna suoritamme Las Vegasin yön. Toivottavasti Jenkkihymyä löytyy edes pelikoneiden ympäriltä.
Itse lento sujuu rauhattomissa tunnelmissa. Kävimme Suomi-Yhdysvallat välistä kylmää sotaa koko matkan ajan. Sain nimittäin vieruskaverikseni vanhan, mutta arvonsa tuntevan jenkkirouvan, jonka dollarihymy kääntyi laskuun jo siinä kohtaa kun hän näki päivärinkkani ja juoksutrikooni. Suomenkielistä keskusteluamme, jota kukaan muu koneessa ei tuntunut kuulevan lainkaan, rouva ei sietänyt lainkaan: Have you ever heard that silence is golden?" Vastasin rouvalle korostetun huonolla englannilla: "sorry, excuse me?" Mielenosoitukseksi rouva laitti oikein kädet korviinsa, me jatkoi,me jutustelua ja oikein väänsimme suomen sekaan huonoa englantia. Rouvan mies ojensi tässä vaiheessa korvatulpat puolisolleen.
Sodankäynti kuumeni tilanteeksi, kun halusimme ruuan jälkeen mennä vessaan. Olin huippukohtelias, rouva itse sen sijaan tyytyi murahteluun ja tiuski lentoemännille. Vessaa varten hän ei olisi halunnut nostaa ahteriaan penkistä, hänellä kun oli vielä TYHJÄ ruokalaatikko edessä. "Okei, nicenice, we wait, no worries" totesin. Tästä seurasi dramaattinen ja tuskainen nousu! Hymyilin, vuodattelin HUONOLLA englannilla kiitosta ja tarjouduin viemään paketit roskiin - rouva tumppasi ne nyrpeänä Nooran syliin! Suurimman osaa lennosta nukuimme HILJAA. Aamulla vierestäni heräsi tympeä rouva, jonka aviomies selitti kovaan ääneen vierustovereilleen, kuin nuo hirveät suomalaisteinit eivät kunnioita kansainvälisiä lennon aikaista käytössääntöjä(?)! Tässä kohtaa hajosimme nauruun, jonka jopa kyseinen pariskunta kielimuurista huolimatta ymmärsi taatusti juuri oikein.
Alkutilanne Amerikkaan tutustumiseen oli siis mitä antoisin. Onneksi saimme allemme uuden karhean Mazdan ja pääsimme huristelemaan tunniksi kohti Holliwoodya. Päivä kului lähes kokonaisuudessaan ruuhkissa, mutta kuuluisalla kadulla kävimme bongaamasaa niitä tähtiä. Näimme mm. Mikki hiiren ja viisi spidermaniä, jotka karjuivar meille vihaisesti, kun otimme niistä kuvia. Niin, kadulla seisovasta spidermänistä saa ottaa kuvan, jos maksaa. Päädyimme ottamaan kuvia siis toisistamme. Matka jatkui elokuvatyyliseen tienvarsimotelliin, huomenna suoritamme Las Vegasin yön. Toivottavasti Jenkkihymyä löytyy edes pelikoneiden ympäriltä.
Loppukiri
Fizin aurinko on viimeistellyt rusketuksemme (tai siis Noora on kauniin ruskea, itse olen kuin hyttyspesään hypännyt Lumikki), paikallinen ruoka on täyttänyt vatsamme, rento elämä on virkistänyt mielemme (uskon vakaasti, että paratiisin rento, mutta toimiva elämä johtui ainoastaan siitä, että paikkaa johti Europalainen pariskunta). On aika siirtyä tuhansien haaveiden Amerikkaan. Huomenna, tai oikeammin aikaerosta johtuen tänään, edessämme siintää Los Angeles!
Eilen illallistimme Brittinaisen kanssa, joka niin monen muun kulkurin tavoin jätti taakseen työnsä ja lähti kokemaan maailmaa.. 18 kuukaudeksi! Hänen matkakertomuksensa herätti meissä väkisinkin ajatuksen, olemmeko ahnehtineet tätä maailmaa liian suurella innolla? Kolme kuukautta kuulosti niin pitkältä ajalta, mutta niissä makeissa paikoissa olisi voinut viettää kolme vuotta! Kahdessa kuukaudessa kolme upeaa maata on vähän kuin pikaruokaa söisi - jää hirveä ähky, pitää sulatella kauan, että kokee makua, mutta hyvältä maistuu! Niin, kai niihin upeisiin paikkoihin voisi aina jäädä vielä pariksi päiväksi, mutta silloin se toinen upea paikka jäisi kokematta.
Australian ja Uuden-Seelannin kokeminen oli mulle unelma, joiden näkeminen on nyt toteutunut. Toivottavasti pääsen takaisin! Japani oli kiinnostava kulttuuri, johon halusin kurkistaa. Kurkistus ilahdutti, ehkä vielä pääsen maistamaan orginellia sushia ja ennen kaikkea kokeilemaan sitä puuterilunta. Fizi on nyt koettu, kiva, muttei enää ikinä! Sitten Jenkit. Niihin ei liity mulla minkäänlaista unelmaa. Ajattelen niitä yleissivistävänä, kerran koettavana juttuna. Ehkä siksi olemme varanneet niille vain kaksi viikkoa aikaa ja ahtaneet tähän käyntiin kaiken välistä Los Angeles - New York. Amerikkalaista unelmaa ja paikallista pikaruokaa ahmiessa tulee varmasti kokemusähky ja pahaolo, mutta odotan innolla, mitä unelmaa tämä suuri maa meille tänään tarjoaa!
P.S jenkkien jälkeen jälkiruokana meitä hemmottelee vielä Islanti. Tämä pieni, mutta kylmä ja sateinen maa on ollut unelmien listalla jo kauan, joten odottelen jo ensi tapaamistamme jännityksellä.
Eilen illallistimme Brittinaisen kanssa, joka niin monen muun kulkurin tavoin jätti taakseen työnsä ja lähti kokemaan maailmaa.. 18 kuukaudeksi! Hänen matkakertomuksensa herätti meissä väkisinkin ajatuksen, olemmeko ahnehtineet tätä maailmaa liian suurella innolla? Kolme kuukautta kuulosti niin pitkältä ajalta, mutta niissä makeissa paikoissa olisi voinut viettää kolme vuotta! Kahdessa kuukaudessa kolme upeaa maata on vähän kuin pikaruokaa söisi - jää hirveä ähky, pitää sulatella kauan, että kokee makua, mutta hyvältä maistuu! Niin, kai niihin upeisiin paikkoihin voisi aina jäädä vielä pariksi päiväksi, mutta silloin se toinen upea paikka jäisi kokematta.
Australian ja Uuden-Seelannin kokeminen oli mulle unelma, joiden näkeminen on nyt toteutunut. Toivottavasti pääsen takaisin! Japani oli kiinnostava kulttuuri, johon halusin kurkistaa. Kurkistus ilahdutti, ehkä vielä pääsen maistamaan orginellia sushia ja ennen kaikkea kokeilemaan sitä puuterilunta. Fizi on nyt koettu, kiva, muttei enää ikinä! Sitten Jenkit. Niihin ei liity mulla minkäänlaista unelmaa. Ajattelen niitä yleissivistävänä, kerran koettavana juttuna. Ehkä siksi olemme varanneet niille vain kaksi viikkoa aikaa ja ahtaneet tähän käyntiin kaiken välistä Los Angeles - New York. Amerikkalaista unelmaa ja paikallista pikaruokaa ahmiessa tulee varmasti kokemusähky ja pahaolo, mutta odotan innolla, mitä unelmaa tämä suuri maa meille tänään tarjoaa!
P.S jenkkien jälkeen jälkiruokana meitä hemmottelee vielä Islanti. Tämä pieni, mutta kylmä ja sateinen maa on ollut unelmien listalla jo kauan, joten odottelen jo ensi tapaamistamme jännityksellä.
Ilmojen halki
Ennen ajattelin, että kaikki lentokoneet ovat samanlaisia pöriseviä purkkeja, joiden ainut tarkoitus on nousta ja sitten laskeutua. Matkan edetessä olen huomannut, että oikeammin lentokoneet ovat pieniä säilykepurkkeja, joihin on pakattu paloja lentoyhtiön kotimaasta. Kyllä, voin allekirjoittaa väitteen, että lentokoneen värillä on sittenkin väliä!
Matkamme alkoi turvallisesti suomalaisen Finnairin hoivista. Ilmassa välillä Helsinki-Tokio soi iskelmä radion hitit. Pitkä tie on kuljettu nykyiseen vaihtoehtoon, Air Pacifikin lentoon, jossa rentoon Hawajipaitaan pukeutunut kookas, tumma ja herttainen mies jakaa hymy huulilla jäätelöä jälkiruuaksi. Iskelmäradioon ei ole enää kuuluvuutta. Toisenlaisen kokemuksen tarjosi Brisbaine-Auckland välillä Dubailainen lentoyhtiö Emeritas, joka oli täynnä idän mystiikkaa ja öljydollareita. Tällöin meidät otti vastaan sheikkityyppiseen huntuun pukeutunut lentoemäntä, ruokalista ( valitse menusta mieleisin ateria), sekä luksus kotiteatteri systeemi (kyseessä oli kuitenkin neljän tunnin lento!).
Parasta lennossa on tietysti ruokailu. Tarjoilukärryt laukaisevat välittömästi nälän. Kuikuilet uteliaana, mitä kivaa on tiedossa. Lopulta saat eteesi kasan pakkauksia. Olosi on kuin jouluaattona, et yhtään tiedä mitä pakateista löytyy. Paikallisen ruuan tuoksu on eksoottista. Hihkut innosta, kun folion alta paljastuu eksoottinen, Fiziläinen leipä, jossa on kanaa, vau! Toisen pakkauksen alta paljastuu jotain vielä eksoottisempaa, jonka tulkitset salaatiksi. Juomatarjoilu on ilmaista, joten tilaat kaksi tölkkiä kolaa, vettä, viiniä ja tuoremehua. Lisäksi otat seuraavalla tarjoilukierroksella teetä, katsos kun se on ilmaista ( itse lentoliputhan eivät mitään maksaneet!). Loppumatkan ravaatkin sitten vessassa ( Emeritaksen luksuslennolla tämä oli nautinto, vessasa kun soi harmoninen musiikki).
Ihanaa kulttuuria, leffoja ja peittoja tarjoavien lentoyhtiöiden lisäksi on olemassa myös niitä halpalentoyhtiöitä. Puolet lennoistamme on "niitä". Ne eivät tarjoa mitään muuta elämystä kuin halpalentoa. Niiden suurin tarjoama yllätys on lisämaksu: "Laukkusi ei sisälly hintaan! Paikkanumero ei sisälly hintaan! Yhdeksänkään tunnin lennolla ruoka ei sisälly hintaan!". Niissä ei ole jalkatilaa, niiden penkit ovat kovat, eikä niitä saa välttämättä säädettyä taaksepäin (se yhdeksän tunnin yölento oli pitkä!), niissä palvelu tarkoittaa lentoemäntien näyttämää pakollista turvallisuusohjetta. Ne ovat myöhässä. Ne eivät jousta. Jos sinä olet myöhässä, niitä ei kiinnosta. Niiden lennon jälkeen olet nälkäinen ja väsynyt, mutta kuitenkin kohteessa.
Kulttuurihetki lentokoneessa kestää hetken. Jos lentokoneruokailu oli joulu, on kentältä ulos astuminen yllätyssynttärit. Yht äkkiä edessäsi on uusi maa, jossa puut eivät ole puita vaan Australialaisia puita! Tutkiessasi pankkiautomaatista nostamiasi jänniä rahoja tai hihkuessasi kanssa matkustajalle: "Noora, täälläkin on Mc Donals ja Starbucks", unohdat viimeistään lentokoneen tarjoaman elämyksen ja keskityt uuteen maahan. Vasta uuden lentomatkan alkaessa muistuu mieleesi, että pieni metallihökkeli saattoikin pitää sisällään jotain jännittävää.
Kuvassa Hawajipaitainen stuertti ja kukkahiuksinen lentoemäntä jakavat eksoottisia kanaleipiä lennolla väli Christchurc-Nadi.
P.S tänään yllätyssynttärit tarjoaa meille Fizi, matkamme musta hevonen. Eilisen wikipediahetken pohjalta tiedämme, että edessämme siintää 350 paratiisisaaren rentouttava kohde, joka sopii hyvin erityisesti häämatkalaisille. Virallinen kieli on fizienglanti, fizi ja fizihindu, sillä britit ovat aikoinaan raahanneet saarelle intialaisen edustuksen. 77% maan taloudesta koostuu turismista (Fizin onneksi ihmiset menevät naimisiin). Fizin aktiviteetit koostuvat paratiisirannoista. Me majoitumme kohteessa Blue Lagon (kyllä, sieltä on kuvattu yksi leffa). Säätiedoitus on luvannut meille lämpöä +30C ja rankkasateita kaikiksi päiviksi, happy holiday!!!
Matkamme alkoi turvallisesti suomalaisen Finnairin hoivista. Ilmassa välillä Helsinki-Tokio soi iskelmä radion hitit. Pitkä tie on kuljettu nykyiseen vaihtoehtoon, Air Pacifikin lentoon, jossa rentoon Hawajipaitaan pukeutunut kookas, tumma ja herttainen mies jakaa hymy huulilla jäätelöä jälkiruuaksi. Iskelmäradioon ei ole enää kuuluvuutta. Toisenlaisen kokemuksen tarjosi Brisbaine-Auckland välillä Dubailainen lentoyhtiö Emeritas, joka oli täynnä idän mystiikkaa ja öljydollareita. Tällöin meidät otti vastaan sheikkityyppiseen huntuun pukeutunut lentoemäntä, ruokalista ( valitse menusta mieleisin ateria), sekä luksus kotiteatteri systeemi (kyseessä oli kuitenkin neljän tunnin lento!).
Parasta lennossa on tietysti ruokailu. Tarjoilukärryt laukaisevat välittömästi nälän. Kuikuilet uteliaana, mitä kivaa on tiedossa. Lopulta saat eteesi kasan pakkauksia. Olosi on kuin jouluaattona, et yhtään tiedä mitä pakateista löytyy. Paikallisen ruuan tuoksu on eksoottista. Hihkut innosta, kun folion alta paljastuu eksoottinen, Fiziläinen leipä, jossa on kanaa, vau! Toisen pakkauksen alta paljastuu jotain vielä eksoottisempaa, jonka tulkitset salaatiksi. Juomatarjoilu on ilmaista, joten tilaat kaksi tölkkiä kolaa, vettä, viiniä ja tuoremehua. Lisäksi otat seuraavalla tarjoilukierroksella teetä, katsos kun se on ilmaista ( itse lentoliputhan eivät mitään maksaneet!). Loppumatkan ravaatkin sitten vessassa ( Emeritaksen luksuslennolla tämä oli nautinto, vessasa kun soi harmoninen musiikki).
Ihanaa kulttuuria, leffoja ja peittoja tarjoavien lentoyhtiöiden lisäksi on olemassa myös niitä halpalentoyhtiöitä. Puolet lennoistamme on "niitä". Ne eivät tarjoa mitään muuta elämystä kuin halpalentoa. Niiden suurin tarjoama yllätys on lisämaksu: "Laukkusi ei sisälly hintaan! Paikkanumero ei sisälly hintaan! Yhdeksänkään tunnin lennolla ruoka ei sisälly hintaan!". Niissä ei ole jalkatilaa, niiden penkit ovat kovat, eikä niitä saa välttämättä säädettyä taaksepäin (se yhdeksän tunnin yölento oli pitkä!), niissä palvelu tarkoittaa lentoemäntien näyttämää pakollista turvallisuusohjetta. Ne ovat myöhässä. Ne eivät jousta. Jos sinä olet myöhässä, niitä ei kiinnosta. Niiden lennon jälkeen olet nälkäinen ja väsynyt, mutta kuitenkin kohteessa.
Kulttuurihetki lentokoneessa kestää hetken. Jos lentokoneruokailu oli joulu, on kentältä ulos astuminen yllätyssynttärit. Yht äkkiä edessäsi on uusi maa, jossa puut eivät ole puita vaan Australialaisia puita! Tutkiessasi pankkiautomaatista nostamiasi jänniä rahoja tai hihkuessasi kanssa matkustajalle: "Noora, täälläkin on Mc Donals ja Starbucks", unohdat viimeistään lentokoneen tarjoaman elämyksen ja keskityt uuteen maahan. Vasta uuden lentomatkan alkaessa muistuu mieleesi, että pieni metallihökkeli saattoikin pitää sisällään jotain jännittävää.
Kuvassa Hawajipaitainen stuertti ja kukkahiuksinen lentoemäntä jakavat eksoottisia kanaleipiä lennolla väli Christchurc-Nadi.
P.S tänään yllätyssynttärit tarjoaa meille Fizi, matkamme musta hevonen. Eilisen wikipediahetken pohjalta tiedämme, että edessämme siintää 350 paratiisisaaren rentouttava kohde, joka sopii hyvin erityisesti häämatkalaisille. Virallinen kieli on fizienglanti, fizi ja fizihindu, sillä britit ovat aikoinaan raahanneet saarelle intialaisen edustuksen. 77% maan taloudesta koostuu turismista (Fizin onneksi ihmiset menevät naimisiin). Fizin aktiviteetit koostuvat paratiisirannoista. Me majoitumme kohteessa Blue Lagon (kyllä, sieltä on kuvattu yksi leffa). Säätiedoitus on luvannut meille lämpöä +30C ja rankkasateita kaikiksi päiviksi, happy holiday!!!
Terveisiä paratiisistä!
Lähdimme etsimään omaa paratiisisaarta, paikkaa, joka tarjoaisi hetken hengähdyksen välillä jopa uuvuttavasta matka-arjesta(kyllä, kaksi kuukautta tien päällä muuttaa matkailun eräänlaiseksi arjeksi). Fizillä valinnan varaa saarien suhteen löytyy runsaasti, alkaen minisaarista suht isoihin saariin. Me valitsimme houkuttelevan "Blue Lagonin".
Matka paratiisiin oli pitkä, puuduttava, tylsä, jopa oksettava: viisi tuntia merenkäyntiä pikkulautalla, suurimman osan aikaa satoi vettä. Mainingit keikuttivat lauttaa juuri sopivasti siten, että merisairaus iski pahoin. Perillä meitä odotti, rankkasateen lisäksi, vielä venekyyti(tarkoittaa pikku moottorivenettä) paratiisisaarellemme. Läpimärkiä(lue, märkänä myös tavarat) turisteja odotti määränpäässä paratiisimainen vastaanotto: tuoremehucoctail drinkki ja hulahula tanssi-laulu-mikä lie -esitys.
Sittemmin aurinkokin on paistanut ja grillannut meitä. Saari tarjoaa pitkää hiekkarantaa, koralliriuttaa, turkoosia vettä, ihanaa ruokaa ja päivittäisiä aktiviteettejä. Aktiviteeteihin kuuluu mm:
-opastettu kierros paikalliseen kylään: Saat käydä toteamassa, kahden kymmenne muun turistin kanssa, että elämä saarella on erilaista kuin kotimaassasi!
-opastettu retki saaren suurimmalle vuorelle: Matkaseurana kolme kiinalaista flipflopeissaan (kääntyivät takaisin viiden minuutin kävelyn jälkeen) ja New Yorkilainen tyttö. Matkan aikana kuulet parhaat Nykin matkavinkit, näet kauniita maisemia, kastut trooppisessa sateessa. Matkasta(kestää kolme tuntia) totaalisen väsähtänyt jenkki kertoo, että suomalaisten parempi kunto johtuu Amerikkalaisten huonosta terveyspolitiikasta.. ja vetää samalla putkeen kolme tupakkaa palkinnoksi liikunnasta.
-kookos demostraatio: voit katsoa oppaan kanssa, miten kookospähkinä rikotaan. Emme osallistuneet!
Myös jatkuvia aktiviteettejä on tarjolla. Täällä voi mm. snorklata, sukeltaa ja veneillä! Itse snorklasin. Pelkään siis kaloja, lisätietoa tekstistä "nemoa etsimässä". Siitä huolimatta uin urhoolisesti koraliriutoille ja nautin vedenalaisesta luonnosta.. Paitsi silloin, kun lasien eteen ilmestyi ruma kala, saatika monni. Kuulun ihmisiin, jotka eivät ikinä osta kotiinsa akvaariota! Snorklausmatka upealle lähikoraaliriutalle oli kuitenkin, loppujen lopuksi, elämys. Harjoitus on ilmeisimmin tehnyt snorklaajan ja hengitys putken kautta alkoi hiljalleen sujua. Pienet, värikkäät ja söpöt kalat eivät aiheuttaneet enää paniikkia ja tutustuin jopa innolla kauniiseen korallimaailmaan, mikä oli oikeastaan tosi upea ja jännä. Löysin monta nemoa ja rauskun(joka tosin olisi jäänyt bongaamatta ilman oppaan apu). Kalojen ruokkimisesta kieltäydyin kohteliaasti.. tai oikeammin tyrmäsin idean.
Illat kuluvat hyvän ruuan ja vaihtelevan seuran merkeissä. Paratiisiin ovat löytäneet niin reppureissaajat, muutama lapsiperhe, erikoiset pariskunnat(oma suosikkini on kiinalaisteinitrio, johon kuuluu kuherteleva pariskunta ja heidän vieressä istuva tytön paras ystävä), häämatkalaiset kuin auringonpalvojatkin. Illalla maistuvat trooppiset drinkit ja seura-elämä. Voit tutustua eksoottisiin kulttuureihin, mm. britteihin ja ruotsalaisiin. Paikan toiset suomalaiset, juro pariskunta, välttelee seuraasi(ja myös kaikkien muiden seuraa). Opit pelaamaan korttia englanniksi(se tunne kun kuvailet korttipelin sääntöjä Briteille ilman sanastoa: " the boy that is under the queen" = jätkä = jack englannkisi ym. ) Illan päätteeksi nukahdat kutisevissa merkeissä, paratiisin ovat nimittäin löytäneet myös hyttyset.
Matka paratiisiin oli pitkä, puuduttava, tylsä, jopa oksettava: viisi tuntia merenkäyntiä pikkulautalla, suurimman osan aikaa satoi vettä. Mainingit keikuttivat lauttaa juuri sopivasti siten, että merisairaus iski pahoin. Perillä meitä odotti, rankkasateen lisäksi, vielä venekyyti(tarkoittaa pikku moottorivenettä) paratiisisaarellemme. Läpimärkiä(lue, märkänä myös tavarat) turisteja odotti määränpäässä paratiisimainen vastaanotto: tuoremehucoctail drinkki ja hulahula tanssi-laulu-mikä lie -esitys.
Sittemmin aurinkokin on paistanut ja grillannut meitä. Saari tarjoaa pitkää hiekkarantaa, koralliriuttaa, turkoosia vettä, ihanaa ruokaa ja päivittäisiä aktiviteettejä. Aktiviteeteihin kuuluu mm:
-opastettu kierros paikalliseen kylään: Saat käydä toteamassa, kahden kymmenne muun turistin kanssa, että elämä saarella on erilaista kuin kotimaassasi!
-opastettu retki saaren suurimmalle vuorelle: Matkaseurana kolme kiinalaista flipflopeissaan (kääntyivät takaisin viiden minuutin kävelyn jälkeen) ja New Yorkilainen tyttö. Matkan aikana kuulet parhaat Nykin matkavinkit, näet kauniita maisemia, kastut trooppisessa sateessa. Matkasta(kestää kolme tuntia) totaalisen väsähtänyt jenkki kertoo, että suomalaisten parempi kunto johtuu Amerikkalaisten huonosta terveyspolitiikasta.. ja vetää samalla putkeen kolme tupakkaa palkinnoksi liikunnasta.
-kookos demostraatio: voit katsoa oppaan kanssa, miten kookospähkinä rikotaan. Emme osallistuneet!
Myös jatkuvia aktiviteettejä on tarjolla. Täällä voi mm. snorklata, sukeltaa ja veneillä! Itse snorklasin. Pelkään siis kaloja, lisätietoa tekstistä "nemoa etsimässä". Siitä huolimatta uin urhoolisesti koraliriutoille ja nautin vedenalaisesta luonnosta.. Paitsi silloin, kun lasien eteen ilmestyi ruma kala, saatika monni. Kuulun ihmisiin, jotka eivät ikinä osta kotiinsa akvaariota! Snorklausmatka upealle lähikoraaliriutalle oli kuitenkin, loppujen lopuksi, elämys. Harjoitus on ilmeisimmin tehnyt snorklaajan ja hengitys putken kautta alkoi hiljalleen sujua. Pienet, värikkäät ja söpöt kalat eivät aiheuttaneet enää paniikkia ja tutustuin jopa innolla kauniiseen korallimaailmaan, mikä oli oikeastaan tosi upea ja jännä. Löysin monta nemoa ja rauskun(joka tosin olisi jäänyt bongaamatta ilman oppaan apu). Kalojen ruokkimisesta kieltäydyin kohteliaasti.. tai oikeammin tyrmäsin idean.
Illat kuluvat hyvän ruuan ja vaihtelevan seuran merkeissä. Paratiisiin ovat löytäneet niin reppureissaajat, muutama lapsiperhe, erikoiset pariskunnat(oma suosikkini on kiinalaisteinitrio, johon kuuluu kuherteleva pariskunta ja heidän vieressä istuva tytön paras ystävä), häämatkalaiset kuin auringonpalvojatkin. Illalla maistuvat trooppiset drinkit ja seura-elämä. Voit tutustua eksoottisiin kulttuureihin, mm. britteihin ja ruotsalaisiin. Paikan toiset suomalaiset, juro pariskunta, välttelee seuraasi(ja myös kaikkien muiden seuraa). Opit pelaamaan korttia englanniksi(se tunne kun kuvailet korttipelin sääntöjä Briteille ilman sanastoa: " the boy that is under the queen" = jätkä = jack englannkisi ym. ) Illan päätteeksi nukahdat kutisevissa merkeissä, paratiisin ovat nimittäin löytäneet myös hyttyset.
perjantai 8. maaliskuuta 2013
Järisyttävää
Tällä hetkellä tuntuu, että kävelisimme Idylisen Uuden-Seelannin sijaan entisellä sota-alueella. Viimeinen päivä Uudessa-Seelannissa on kulunut tutustuen maan toisiksi suurimpaan, etelä-saaren suurimpaan kaupunkiin, Christchursiin(tiedän, nimi on monimutkainen, en osaa vieläkään lausua). Kaupungissa on järissyt alkaen 2009 ja kovaa. Maajäristyksen jäljiltä koko keskusta on tuhoutunut ja katukuvaa koristaakin lukuisat aidat, korjaustyöt, sulkunauhat ja tuhoutuneet talot. Pelottavaa, surullista ja mielenkiintoista yhtä aikaa!
Järistys on haudannut keskustan alleen sekä konkreettisesti, että kuvainnollisesti. Raunioiden keskeltä ruokapaikan tai baarin löytäminen on osoittautunutnongelmalliseksi. Lopulta aitasokkelon keskeltä ajauduimme erikoiseen, mutta idyyliseen sisäpihabaariin livemusiikilla nauttimaan naistenpäiväateriaa. Siideri oli hyvää, hampurilaista koristi drinkkisateenvarjo, paikan teema oli star wars..
Menojalka vipatti, mutta järisyttävää menomestaa emme bonganneet. Onneksi hostelilta löytyi seuraa, maastereotypisesti: tosikko saksalainen matkaaja kertoi luonnonsuojelusta oudolla englannillaan, britit vetivät olutta, japanilainen nauroi, muttei oikein puhunut englantia ja me viidytimme saksalaista reppureissaaja hippiä mustalla huumorilla ja tarinoilla mm. Brisbainin ystävänpäiväsokkotreffeistä. Lopuksi loimme suomikuvaa kertomalla perinteiset sauna-sauvakävely-jääkiekko-koskenkorvajutut. Olisiko aika löytää tie ulos tästä järisyttävästä mestasta ja suunnata Fidzille?
Järistys on haudannut keskustan alleen sekä konkreettisesti, että kuvainnollisesti. Raunioiden keskeltä ruokapaikan tai baarin löytäminen on osoittautunutnongelmalliseksi. Lopulta aitasokkelon keskeltä ajauduimme erikoiseen, mutta idyyliseen sisäpihabaariin livemusiikilla nauttimaan naistenpäiväateriaa. Siideri oli hyvää, hampurilaista koristi drinkkisateenvarjo, paikan teema oli star wars..
Menojalka vipatti, mutta järisyttävää menomestaa emme bonganneet. Onneksi hostelilta löytyi seuraa, maastereotypisesti: tosikko saksalainen matkaaja kertoi luonnonsuojelusta oudolla englannillaan, britit vetivät olutta, japanilainen nauroi, muttei oikein puhunut englantia ja me viidytimme saksalaista reppureissaaja hippiä mustalla huumorilla ja tarinoilla mm. Brisbainin ystävänpäiväsokkotreffeistä. Lopuksi loimme suomikuvaa kertomalla perinteiset sauna-sauvakävely-jääkiekko-koskenkorvajutut. Olisiko aika löytää tie ulos tästä järisyttävästä mestasta ja suunnata Fidzille?
torstai 7. maaliskuuta 2013
Matkailijan muotiblogi
Matkan aikana on koettu erilaisia ilmastoja ja vaatekerrat ovat vaihtuneet. Kun vaatekaappi on kutistunut rinkan kokoiseksi, tulee oikeasti eteen päiviä, jolloin " ei ole mitään päälle pantavaa". Uusien maiden kaupat houkuttavat ostoksille, mutta rinkka muistuttaa "älä osta, ei mahdu". Omat lempi takuuvaatteet ovat löytyneet, toisaalta muutama tavara jäi maailmalle ja muutama kulkee mukana turhaan.
Top 3 vaatevalinnat:
1. Juoksutrikoot: vaate, joka on optimi tarkoituksessaan, eli juoksussa on osoittanut paikkansa myös vaellushousuina, lämpökerrastona, olohousuina.. Sydneyssä nauroimme ruotsitytöille, jotka matkasivat bussissa juoksutrikoissa ja huppareissa. Arvatkaa, mitkä jalassa lähen ensi kerralla lennolle? Rumat, mutta ah niin toimivat!
2. Farkut, tarviiko perustella?
3. Conversit. Kengät, joilla on oikeasti hyvä kävellä ja jotka sopivat maailmanlaajuisestikin kaikkialle, alkaen baarista.
Top turhat:
1. "Ei aivan vedenpitävät tuulihousut". Eivät pidä vettä, eivät oikein tuulta, juostakaan niillä ei voi. Ovat jalassa, koska ne hyvät jäivät Suomeen ( " ovat niin painavat ja en mä niitä tartte ").
2. Superhieno baaripaita. Kerran siihen kaatui tuoppi olutta, nyt se makaa haisevana rinkassa, koska "eihän sitä missään teollisuuskoneessa raski pestä."
Nämä jäi maailmalle:
Kolmevuotta vanhat sandaalit, joiden pohja meinas mennä puhki, loppuun kulutettu urheilupaita ja huppari ( se tunkainen tuoksu ), ikivanha farkkupaita.
Vahingossa musta erkani myös goretakki, aurinkolasit ja vaellussukat.
Mukana pitäisi olla:
Pipo ja hanskat + villapaita. Jopa Australiassa voi palella!
Matka jatkuu trendikkäänä!
Top 3 vaatevalinnat:
1. Juoksutrikoot: vaate, joka on optimi tarkoituksessaan, eli juoksussa on osoittanut paikkansa myös vaellushousuina, lämpökerrastona, olohousuina.. Sydneyssä nauroimme ruotsitytöille, jotka matkasivat bussissa juoksutrikoissa ja huppareissa. Arvatkaa, mitkä jalassa lähen ensi kerralla lennolle? Rumat, mutta ah niin toimivat!
2. Farkut, tarviiko perustella?
3. Conversit. Kengät, joilla on oikeasti hyvä kävellä ja jotka sopivat maailmanlaajuisestikin kaikkialle, alkaen baarista.
Top turhat:
1. "Ei aivan vedenpitävät tuulihousut". Eivät pidä vettä, eivät oikein tuulta, juostakaan niillä ei voi. Ovat jalassa, koska ne hyvät jäivät Suomeen ( " ovat niin painavat ja en mä niitä tartte ").
2. Superhieno baaripaita. Kerran siihen kaatui tuoppi olutta, nyt se makaa haisevana rinkassa, koska "eihän sitä missään teollisuuskoneessa raski pestä."
Nämä jäi maailmalle:
Kolmevuotta vanhat sandaalit, joiden pohja meinas mennä puhki, loppuun kulutettu urheilupaita ja huppari ( se tunkainen tuoksu ), ikivanha farkkupaita.
Vahingossa musta erkani myös goretakki, aurinkolasit ja vaellussukat.
Mukana pitäisi olla:
Pipo ja hanskat + villapaita. Jopa Australiassa voi palella!
Matka jatkuu trendikkäänä!
keskiviikko 6. maaliskuuta 2013
Queenstown, I'm yours
On paikkoja, jotka ovat ihan kivoja ja sitten on paikkoja, joihin et enää ikinä mistään hinnasta menisi. Sitten on paikkoja, joihin vain rakastut. Paikkoja, joissa jäätelö maistuu hurmaavalta, kun muualla se maistuu jäätelöltä. Paikkoja, joissa sade on märkää, mutta ihanaa. Paikkoja, joita kuvailet kotona viinilasin ääressä " se oli paikka, johon rakastuin! Se vei sydämeni! Pääsisimpä sinne uudelleen". Muutaman lisävoinin jälkeen paikka tietysti vain parantuu entisestään..
Queenstown aloitti hurmaamisemme jo saapuessamme kaupunkiin: vuoret, joiden yli muutama pilvenhattara vaelteli. Kirkasvesinen järvi. Aurinko. Alkusyksyn ruskavärit. Lämmin, mutta syksyinen ilma. Aurinko. Tänään vaelsimme Queenstownin vuorille ja kaupunki vain komeni silmissämmee: korkean (( kiipeilyä yli viisi tuntia )) kukkulan laelta avautui näkymä Etelä-Saaren alpeille, joita peitti paikoitellen lumi. Ulkonäkö: kuumaa kamaa!
Queenstown vikitteli meidät pahoille teille! Hyppäsin swingin ( kts. Yst. Edellinen teksti ). Äiti suurella elämänkokemuksellaan aisti vaaran merkit ja kotoa tulikin viesti:
"Sä olet tosi kaista, menet hyppäämään hirveen hypyn ja vielä maksat siitä, iskä totesi hullu ,mikä hullu. Eikö olisi jo aika rauhoittua.?" Oma mieli janosi jo uusia seikkailuja, ei, vielä ei ole aika rauhoittua.
Queenstownissa ihmiset ovat hymyileviä, ystävällisiä ja ennen kaikkea seikkailijoita. Täällä ajautuu seikkailuihin aivan tahtomattaankin. Keskustelu pyöräkaupassa johti eilen illalla retkeen paikallisen alamäkipyöräilykerhon tyttöjen kanssa. Vasta, kun pähäni asetettiin moottoripyöräkypärä tyylinen suoja ja sääret+kyynerpäät saivat omat suojansa, kävi mielessä, että mihinkähän tässä joutuu. Vaan avoin mieli johtikin elämää suurempaan seikkailuun, kun paikalliset opastivat suomityttöä alamäkipyöräilyn saloihin. Kolmen tunnin jälkeen olin aivan väsynyt, kämmenet olivat rakoilla ja sydän pumputti adrenaliinin painostuksessa. Hurja vauhti, jyrkkä mäki ja koko komeuden kruunasi vuorien taa painunut aurinko. Paikalliset hurrasivat: ollaan tartutettu alamäkipyöräilyn into Suomeen saakka!
Queenstownin hosteli oli matkan paras. Sydämellä perustettu! Ben, paikan johtaja on matkannut ympäri maailmaa ja kokeilut monet hostelit, joista hän on kerännyt parhaat palat omaansa. Todella, tässä hostelissa asiat toimivat ja ihmset ovat sydämellisiä. Viimeistään, kun saat lainata go pron hostelilta, voit olla pelkkää hymyä!
Vaan tie vie eteenpäin ja huomenna joudumme jättämään jäähyväiset tälle upealle kaupungille, liian aikaisin. Kymmenet hypyt, lukemattomat vaellusreitit ja muutamat seikkailut jäävät odottelemaan paluutamme.
Queenstown, rakkaudella Saara
P.s huomenna syömme jäätelöt Christchurtsissä (joo, en varmasti kirjoittanut tätä oikein), maistunee jäätelölle.
Queenstown aloitti hurmaamisemme jo saapuessamme kaupunkiin: vuoret, joiden yli muutama pilvenhattara vaelteli. Kirkasvesinen järvi. Aurinko. Alkusyksyn ruskavärit. Lämmin, mutta syksyinen ilma. Aurinko. Tänään vaelsimme Queenstownin vuorille ja kaupunki vain komeni silmissämmee: korkean (( kiipeilyä yli viisi tuntia )) kukkulan laelta avautui näkymä Etelä-Saaren alpeille, joita peitti paikoitellen lumi. Ulkonäkö: kuumaa kamaa!
Queenstown vikitteli meidät pahoille teille! Hyppäsin swingin ( kts. Yst. Edellinen teksti ). Äiti suurella elämänkokemuksellaan aisti vaaran merkit ja kotoa tulikin viesti:
"Sä olet tosi kaista, menet hyppäämään hirveen hypyn ja vielä maksat siitä, iskä totesi hullu ,mikä hullu. Eikö olisi jo aika rauhoittua.?" Oma mieli janosi jo uusia seikkailuja, ei, vielä ei ole aika rauhoittua.
Queenstownissa ihmiset ovat hymyileviä, ystävällisiä ja ennen kaikkea seikkailijoita. Täällä ajautuu seikkailuihin aivan tahtomattaankin. Keskustelu pyöräkaupassa johti eilen illalla retkeen paikallisen alamäkipyöräilykerhon tyttöjen kanssa. Vasta, kun pähäni asetettiin moottoripyöräkypärä tyylinen suoja ja sääret+kyynerpäät saivat omat suojansa, kävi mielessä, että mihinkähän tässä joutuu. Vaan avoin mieli johtikin elämää suurempaan seikkailuun, kun paikalliset opastivat suomityttöä alamäkipyöräilyn saloihin. Kolmen tunnin jälkeen olin aivan väsynyt, kämmenet olivat rakoilla ja sydän pumputti adrenaliinin painostuksessa. Hurja vauhti, jyrkkä mäki ja koko komeuden kruunasi vuorien taa painunut aurinko. Paikalliset hurrasivat: ollaan tartutettu alamäkipyöräilyn into Suomeen saakka!
Queenstownin hosteli oli matkan paras. Sydämellä perustettu! Ben, paikan johtaja on matkannut ympäri maailmaa ja kokeilut monet hostelit, joista hän on kerännyt parhaat palat omaansa. Todella, tässä hostelissa asiat toimivat ja ihmset ovat sydämellisiä. Viimeistään, kun saat lainata go pron hostelilta, voit olla pelkkää hymyä!
Vaan tie vie eteenpäin ja huomenna joudumme jättämään jäähyväiset tälle upealle kaupungille, liian aikaisin. Kymmenet hypyt, lukemattomat vaellusreitit ja muutamat seikkailut jäävät odottelemaan paluutamme.
Queenstown, rakkaudella Saara
P.s huomenna syömme jäätelöt Christchurtsissä (joo, en varmasti kirjoittanut tätä oikein), maistunee jäätelölle.
tiistai 5. maaliskuuta 2013
Hyppää!
Uudessa-Seelanissa voit hypätä köyden/laskuvarjon/verkon/ym varaan ja mitä uskomattomimmissa paikoissa. Benjihypyn synnyinmaassa joka kaupungilla on oma hyppynsä, mutta Queenstown, nykyien majapaikkamme on benjihypyn synnyin paikka, joten täällä on pakko, oikeasti pakko, hypätä!
Valinta oli vaikea: maailman korkein benji(137m), suurin clift jump, suurin swingi, maailman ensimmäinen benji, benji jossa dippaat pääsi veteen, benji yöllä, benji rotkon yllä, benji kanionin päällä vai sittenkin ihan vaan laskuvarjohyppy. Mua oli jo Suomessa alkanut kutkuttaa maailman suurin swingi, eli keinahdus. Noora innostui enemmän maailman suurimmasta rotkohypystä, joten lähdimme eri teille hetkeksi hyppymään!
Aamulla jännitti. Bussissa kohti rotkoa jännitti enemmän. Paikan päällä alkoi kädet hiota ja vatsassa väänsi. Kun näin kanionin, meinasin jo kääntyä takaisin, mutta kerran sitä baan ollaan uudessa-seelannissa ja keinutaan maailman suurimmassa keinussa. Sitä paitsi alkuvalmistelut oli tehty tarkkaan: minut punnittiin kolmeen kertaan ( ettei painoa ole yli 150kg, mikä on maksimi millä hypyn saa tehdä), sain todistaa kahteen kertaan että olen terve ( ei astmaa, raskautta, diabetestä, paniikkihäiriötä, viimeiseen vastasin että "ei ainakaan vielä" ), allekirjoitin kaksi kertaa, että ymmärrän hyppääväni maailman suurimman swingin: 70m vapaata pudotusta, 300 metrin kaari, alla 200 metrin kanioni. Kun katsoin viimeisen kerran alas laiturilta ennen hyppyä, en ollut varma olinko sittenkään ymmärtänyt mitä tulevan pitää..
Onneksi kaksi komeaa nuorta miestä juttelivat mukavia ja "huijasivat" hyppäämään! Kerroin olevani Suomesta, oho, olin jo kävellyt sillan kohti hyppylaituria. Kerroin olevani opiskelija, jaa mitä opiskelet kysyi toinen. Olimme laiturilla ja vapisin kuin haavan lehti kun kerroin olevani melkein valmis lääkäri. " cool, u smart then!" Totesi toinen. " well, dunno, since I'm here" vastasin ja molemmat nauroivat. Yht äkkiä, jutustelun lomassa oli ajautunut roikkumaan 200 metrin korkeuteen pelkkien valjaiden varassa. " are you ready girl?" Kuului. Öö. Keräsin reippauteni ja sanoin jees, do I jump now? Ja sitten syöksyttiin 150 km//h alas rotkoon. Huusin ja sitten oho, köysi otti vastaan ja meitsi keinui elämäni suurimmassa keinussa. Maisematkin oli makeita, vau!
Oli kyllä kaiken jännityksen arvoinen seikkailu, jota Nooran kanssa juhlimme Queenstownin parhaiden hampurilaisten äärellä ( on niin suosittua, että niitä pitää jonottaa jopa tunti!). Huomenna valloitamme lähikukkulan, alas päätimme tulla turvallisesti tietä pitkin:).
Alla vähän keinukuvia:
Valinta oli vaikea: maailman korkein benji(137m), suurin clift jump, suurin swingi, maailman ensimmäinen benji, benji jossa dippaat pääsi veteen, benji yöllä, benji rotkon yllä, benji kanionin päällä vai sittenkin ihan vaan laskuvarjohyppy. Mua oli jo Suomessa alkanut kutkuttaa maailman suurin swingi, eli keinahdus. Noora innostui enemmän maailman suurimmasta rotkohypystä, joten lähdimme eri teille hetkeksi hyppymään!
Aamulla jännitti. Bussissa kohti rotkoa jännitti enemmän. Paikan päällä alkoi kädet hiota ja vatsassa väänsi. Kun näin kanionin, meinasin jo kääntyä takaisin, mutta kerran sitä baan ollaan uudessa-seelannissa ja keinutaan maailman suurimmassa keinussa. Sitä paitsi alkuvalmistelut oli tehty tarkkaan: minut punnittiin kolmeen kertaan ( ettei painoa ole yli 150kg, mikä on maksimi millä hypyn saa tehdä), sain todistaa kahteen kertaan että olen terve ( ei astmaa, raskautta, diabetestä, paniikkihäiriötä, viimeiseen vastasin että "ei ainakaan vielä" ), allekirjoitin kaksi kertaa, että ymmärrän hyppääväni maailman suurimman swingin: 70m vapaata pudotusta, 300 metrin kaari, alla 200 metrin kanioni. Kun katsoin viimeisen kerran alas laiturilta ennen hyppyä, en ollut varma olinko sittenkään ymmärtänyt mitä tulevan pitää..
Onneksi kaksi komeaa nuorta miestä juttelivat mukavia ja "huijasivat" hyppäämään! Kerroin olevani Suomesta, oho, olin jo kävellyt sillan kohti hyppylaituria. Kerroin olevani opiskelija, jaa mitä opiskelet kysyi toinen. Olimme laiturilla ja vapisin kuin haavan lehti kun kerroin olevani melkein valmis lääkäri. " cool, u smart then!" Totesi toinen. " well, dunno, since I'm here" vastasin ja molemmat nauroivat. Yht äkkiä, jutustelun lomassa oli ajautunut roikkumaan 200 metrin korkeuteen pelkkien valjaiden varassa. " are you ready girl?" Kuului. Öö. Keräsin reippauteni ja sanoin jees, do I jump now? Ja sitten syöksyttiin 150 km//h alas rotkoon. Huusin ja sitten oho, köysi otti vastaan ja meitsi keinui elämäni suurimmassa keinussa. Maisematkin oli makeita, vau!
Oli kyllä kaiken jännityksen arvoinen seikkailu, jota Nooran kanssa juhlimme Queenstownin parhaiden hampurilaisten äärellä ( on niin suosittua, että niitä pitää jonottaa jopa tunti!). Huomenna valloitamme lähikukkulan, alas päätimme tulla turvallisesti tietä pitkin:).
Alla vähän keinukuvia:
maanantai 4. maaliskuuta 2013
Jäätävää!
Olen tuntenut itseni tänään hetkittäin suureksi seikkailijaksi ( enkä nyt tarkoita, että paikallinen ruoka olisi turvottanut minut kertaa 2 kokoiseksi, vaikkakin jäätelö on maistunut.. ), pienen pieneksi menninkäiseksi ja kömpelöksi elefantiksi. Luontoelämysten top-10 ehdottomasti kipuava seikkailu jäätiköllä oli ehdottomasti yksi Uuden-Seelannin parhaista elämyksistä.
Lähdimme kokopäivän retkelle Fox nimiselle jäätikölle, joka on yksi Uuden-Seelannin monista ( muistaakseni noin tuhat ) jäätiköistä ja kooltaan valtava. Jäätikkö on siis nimensä mukaisesti kasa jäätä, kuin valtava jäävuori, joka on elää jatkuvasti. Jäätikkö sulaa ja toisaalta jäätyy ja näin ollen muokkaa itseensä railoja, liikuttelee päälleen kerääntyviä kiviä miten sattuu ja liikkuu paikasta toiseen ( tietysti hitaasti ). Jokainen päivä jäätiköllä on uusi ja erilainen seikkailu. Kivivyöryjen, railojen ja jään pettämisen vuoksi jäätikölle ei voi ihan vain mennä. Mekin lähdimme opastetulle päiväseikkailulle.
Fox jäätikölle matka kulkee sademetsän läpi. Kontrasti on uskomaton. Ensin kipuat pientä polkua satojen siristävien lintujen laulaessa lianien keskellä ja pohdit, että mistä puusta voisit bongata Tarzanin. Yht äkkiä edessäsi on iso jäävuori ( nyt tiedän, mitä Titanicin kapteeni aikoinan ajatteli ). Itse jäätiköllä saat jalkaasi jääraudat. Niin, jäätikkö on jäätä, allekirjoittaneelle tämä siis todella valkeni vasta tänään, ja näin ollen liukasta. Jääraudat jalassa kävely oli hullua. Jos et muistanut maisemia ihaillessasi nostaa jalkaa kunnolla ylös, kompuroit kuin koordinaatiokyvytön norsu. Onneksi edelläsi kipittävä opas omasi valtavan jäähakkuun, jolla helpotettiin turistien kävelyä hakkaamalla jäähän portaita.
Vietimme jäätiköllä melkein neljä tuntia. Vaalean sinisiä korkeita jäävuoria, vuoria, alhaalla sademetsää. Välillä alapuolella ajelehti pilviä, välillä ylöpuolella ja juuri lounastauolla yllätti kaatosade. Goretakki piti veden, reppu ei. Tällä hetkellä kuivatellaan repun lisäksi mm. Tallelokeron puutteen vuoksi seikkailulla mukana ollutta ja pahoin kärsinyttä passia.. Sade toi myös kylmää ilmaa. Jäätiköllä noin yleensä on 5-10 astetta muuta maailmaa viileämpää, märkänä jäätävää. Suomi- Ruotsi turisti akseli edusti vaatetuksellaan: ruotsipojat palelivat sorteissa, suomitytöt puhaltelivat sormiinsa. Malesialaiset kanssamatkustajat laittovat tyytyväisinä hanskat käteen ja pipon päähän. Kyllä, ensi kerralla otamme pipon+hanskat mukaan, vaikka matka veisikin lämpimään maahan.
Lähdimme kokopäivän retkelle Fox nimiselle jäätikölle, joka on yksi Uuden-Seelannin monista ( muistaakseni noin tuhat ) jäätiköistä ja kooltaan valtava. Jäätikkö on siis nimensä mukaisesti kasa jäätä, kuin valtava jäävuori, joka on elää jatkuvasti. Jäätikkö sulaa ja toisaalta jäätyy ja näin ollen muokkaa itseensä railoja, liikuttelee päälleen kerääntyviä kiviä miten sattuu ja liikkuu paikasta toiseen ( tietysti hitaasti ). Jokainen päivä jäätiköllä on uusi ja erilainen seikkailu. Kivivyöryjen, railojen ja jään pettämisen vuoksi jäätikölle ei voi ihan vain mennä. Mekin lähdimme opastetulle päiväseikkailulle.
Fox jäätikölle matka kulkee sademetsän läpi. Kontrasti on uskomaton. Ensin kipuat pientä polkua satojen siristävien lintujen laulaessa lianien keskellä ja pohdit, että mistä puusta voisit bongata Tarzanin. Yht äkkiä edessäsi on iso jäävuori ( nyt tiedän, mitä Titanicin kapteeni aikoinan ajatteli ). Itse jäätiköllä saat jalkaasi jääraudat. Niin, jäätikkö on jäätä, allekirjoittaneelle tämä siis todella valkeni vasta tänään, ja näin ollen liukasta. Jääraudat jalassa kävely oli hullua. Jos et muistanut maisemia ihaillessasi nostaa jalkaa kunnolla ylös, kompuroit kuin koordinaatiokyvytön norsu. Onneksi edelläsi kipittävä opas omasi valtavan jäähakkuun, jolla helpotettiin turistien kävelyä hakkaamalla jäähän portaita.
Vietimme jäätiköllä melkein neljä tuntia. Vaalean sinisiä korkeita jäävuoria, vuoria, alhaalla sademetsää. Välillä alapuolella ajelehti pilviä, välillä ylöpuolella ja juuri lounastauolla yllätti kaatosade. Goretakki piti veden, reppu ei. Tällä hetkellä kuivatellaan repun lisäksi mm. Tallelokeron puutteen vuoksi seikkailulla mukana ollutta ja pahoin kärsinyttä passia.. Sade toi myös kylmää ilmaa. Jäätiköllä noin yleensä on 5-10 astetta muuta maailmaa viileämpää, märkänä jäätävää. Suomi- Ruotsi turisti akseli edusti vaatetuksellaan: ruotsipojat palelivat sorteissa, suomitytöt puhaltelivat sormiinsa. Malesialaiset kanssamatkustajat laittovat tyytyväisinä hanskat käteen ja pipon päähän. Kyllä, ensi kerralla otamme pipon+hanskat mukaan, vaikka matka veisikin lämpimään maahan.
torstai 28. helmikuuta 2013
On the road
Maailmaa on nyt tultu koettua monenlaisen menopelin kanssa: lentokone, metro, luotijuna, bussi, taksilla ollaan menty kerran. Koralliriutoilla vaihdoimme kanootti ja moottorivene yhdistelmiin. Eilen poljimme hyvien viinien perässä pyörällä taistingistä taistingiin, välillä tangon takana huimasi. Jalkojen päällä on käyty, samoin surffilaudan. Nyt meillä on ollut kolme päivää oma kulkupeli, pieni vaaleansininen kärry, jonka ratti on väärällä ((paikallisille oikealla)) puolella.
Itse auton vuokraus oli pienimuotoinen show, kolmas auto toden sanoi. Vuokraamassamme automerkissä (( älkää herran tähden kysykö nimeä, kaikkein halvin! )) kun oli kahdesta ensimmäisestä autosta tippunut kuskin puolen penkinsäätövipu.. Kahden tunnin etsinnän, ihmettelyn ja kyselyn jälkeen löytyi viimein menopeli, jossa penkin saa silleen ylös, ettei tartte ihan makuuasennossa ajaa. Arvatkaa kuinka monta minuuttia pähkäilimme, ennen kuin edes tajusimme kyseessä olevan meistä riippumaton ongelma.. Vasemman puolinen liikennekäyttäytyminen sujuu hienosti, Noora ajaa ja mä kiljahdan välillä kun luulen että ollaan väärällä puolella tietä:).
Matkan tekoa ovat piristäneet maisemat ja luonto, joiden vuoksi pysähtelemme säännöllisesti ja kameran muistikortti pursuaa maisemakuvia. Radiossa rätisee ysikytluvun poppi. Tänään saimme ajomatkaksi seuralaisen chilestä, kun poimimme liftaavan reppureissaajan kyytiin. Parin tunnin aikana kuulimme tarinoita chileläisestä elämästä ja kerroimme jälleen kerran, että Suomen Kuusamossa oli hetki sitten -30 astetta pakkasta ja me oltiin pilkillä (todisteeksi näytimme myös kuvia). Liftarikaverin tarinat voittavat kyllä särisevän radion mennen tullen!
Määränpäämme oli idyllinen rantakaupunki Kaikoura. Täällä aktiviteeteina on delfiinit, valaat ja hylkeet. Luulimme, että niitä näkisi helposti ja kaikkialla. Paikan päällä selvisi, että delfiinejä näät, jos olet valmis maksamaan itsesi kipeäksi parin tunnin venematkasta, delfiinien kanssa pääset uimaan, jos olet niin kipeä, että maksat lystistä 170 dollaria eli noin 130€. Hylkeiden kanssa pääsee uimaan alehintaan. Valaita voi jahdata veneen lisäksi helikopterilla. Muuta tekemistä? Voit surfata, mutta aallot eivät ole mitään superhyviä.
Päädyimme tekemään päiväkävelyn. Parin tunnin rantatrekin varrella oli hienoja ja tosi vaihtelevia maisemia ja aurinko ottava hyljeparvi. Kyseiset eläimet eivät juuri ihmisistä välittäneet, melkeinpä antoivat silittää itseään. Onneksi paikalle oli laitettu kohtuu monta kylttiä tiedoittamaan eläinten olevan villejä, sillä esim. Aasiasta tulleet kamerakaulaiset turistikansat eivät ihan tuntuneet ymmärtävän, että kyseessä kuitenkin on VILLIeläin, joka vastaa halausta tavoittelevaan lähentely -yritykseen murinalla.
Delfiinejä ei nyt näkynyt, onneksi tässä on vielä Fizi edessä ( ja jos ei delfiinejä näy, niin se on ainakin Uusi-Seelantilaisen krikettijoukkueen, johon tutustuimme, top-10 bilemesta. Hmm. ). Kaikouran hostellimme, Albatrossi, on myös hurmannut meidät kesämökkimäisen idylisellä olemuksellaan, mukavalla henkilökunnalla ja plussaa siitä, että hostelin seiniltä voi lainata kitaran ja soittotaitoiset ihmiset vetää niillä livemusiikkia.
Huomenna moottoritie on kuuma ja edessä siintävä jäätikkö kylmä!
Itse auton vuokraus oli pienimuotoinen show, kolmas auto toden sanoi. Vuokraamassamme automerkissä (( älkää herran tähden kysykö nimeä, kaikkein halvin! )) kun oli kahdesta ensimmäisestä autosta tippunut kuskin puolen penkinsäätövipu.. Kahden tunnin etsinnän, ihmettelyn ja kyselyn jälkeen löytyi viimein menopeli, jossa penkin saa silleen ylös, ettei tartte ihan makuuasennossa ajaa. Arvatkaa kuinka monta minuuttia pähkäilimme, ennen kuin edes tajusimme kyseessä olevan meistä riippumaton ongelma.. Vasemman puolinen liikennekäyttäytyminen sujuu hienosti, Noora ajaa ja mä kiljahdan välillä kun luulen että ollaan väärällä puolella tietä:).
Matkan tekoa ovat piristäneet maisemat ja luonto, joiden vuoksi pysähtelemme säännöllisesti ja kameran muistikortti pursuaa maisemakuvia. Radiossa rätisee ysikytluvun poppi. Tänään saimme ajomatkaksi seuralaisen chilestä, kun poimimme liftaavan reppureissaajan kyytiin. Parin tunnin aikana kuulimme tarinoita chileläisestä elämästä ja kerroimme jälleen kerran, että Suomen Kuusamossa oli hetki sitten -30 astetta pakkasta ja me oltiin pilkillä (todisteeksi näytimme myös kuvia). Liftarikaverin tarinat voittavat kyllä särisevän radion mennen tullen!
Määränpäämme oli idyllinen rantakaupunki Kaikoura. Täällä aktiviteeteina on delfiinit, valaat ja hylkeet. Luulimme, että niitä näkisi helposti ja kaikkialla. Paikan päällä selvisi, että delfiinejä näät, jos olet valmis maksamaan itsesi kipeäksi parin tunnin venematkasta, delfiinien kanssa pääset uimaan, jos olet niin kipeä, että maksat lystistä 170 dollaria eli noin 130€. Hylkeiden kanssa pääsee uimaan alehintaan. Valaita voi jahdata veneen lisäksi helikopterilla. Muuta tekemistä? Voit surfata, mutta aallot eivät ole mitään superhyviä.
Päädyimme tekemään päiväkävelyn. Parin tunnin rantatrekin varrella oli hienoja ja tosi vaihtelevia maisemia ja aurinko ottava hyljeparvi. Kyseiset eläimet eivät juuri ihmisistä välittäneet, melkeinpä antoivat silittää itseään. Onneksi paikalle oli laitettu kohtuu monta kylttiä tiedoittamaan eläinten olevan villejä, sillä esim. Aasiasta tulleet kamerakaulaiset turistikansat eivät ihan tuntuneet ymmärtävän, että kyseessä kuitenkin on VILLIeläin, joka vastaa halausta tavoittelevaan lähentely -yritykseen murinalla.
Delfiinejä ei nyt näkynyt, onneksi tässä on vielä Fizi edessä ( ja jos ei delfiinejä näy, niin se on ainakin Uusi-Seelantilaisen krikettijoukkueen, johon tutustuimme, top-10 bilemesta. Hmm. ). Kaikouran hostellimme, Albatrossi, on myös hurmannut meidät kesämökkimäisen idylisellä olemuksellaan, mukavalla henkilökunnalla ja plussaa siitä, että hostelin seiniltä voi lainata kitaran ja soittotaitoiset ihmiset vetää niillä livemusiikkia.
Huomenna moottoritie on kuuma ja edessä siintävä jäätikkö kylmä!
Kulkurin elämää
Kolme kuukautta matkalla on, ylläri, pitkä aika. Hiljalleen uppoudut matkailumaailmaan. Elät maailmassa, jossa kaikki tuntuvat olevan matkalla. Kouluun kulkevat paikalliset ovat kuin rekvisiittaa, joka pitää yllä kulissia " normaalista paikallisesta elämästä". Jokainen päivä on seikkailu, seikkailemisesta tulee arkea ja paikallisten normaali arki tuntuu kiehtovalta ja kaukaiselta. Oma arki on aamuluennon sijaa herätys ja rinkan pakkaus. Reppureisaaajan arjen ihanuus ja kamaluus tiivistyy muutamaan seikkaan:
Rinkka: pakkaat ja purat. Sateen yllättäessä kaivat rinkan alimpana olevaa goretakkia, jonka seurauksena kaikki vaatteesi kastuvat. Mikään ei koskaan löydy helposti, kaikki tavarat ovat lytyssä. Rinkka, jonka litramäärä rajoittaa shoppailuasi. Rinkka, joka painaa olkapäihisi punaiset hankaumat. Rinkka, joka kaksinkertaistaa kokosi, jolloin Japanin metron kurveissa sohaiset paikallista kipeästi kylkeen. Silti, reppu on reissumiehen ((naisen)) ainoa järkevä pakkausmuoto, vai miten se perässävedettävä matkalaukku liikkuisi pitkin maailman metrokäytäviä?
Hostelit: kun yli kuukauden ajan olet jakanut huoneesi 6-8 eri maata, sukupuolta, ikää ja unirytmiä omaavan ihmisen kanssa, tuntuu oudolta edes ajatella yksiössä asumista. Käsitys omasta sängystä muuttuu tarkoittamaan paikkaa, jonka jalkopäässä kuivuu pyyhe tällä hetkellä. Osa yllättää ihanalla tunnelmalla, osasta saat jopa homeisen vastaanoton.
Matkakumppanit: ystävystyt tunniksi ruotsalaisen kanssa, kerrot elämäntarinasi portugaliksi brasilialaiselle matkakumppanille tunnissa ja vertailet surffikemuksia norjalaisen lukkosepän kanssa. Kenenkään nimiä et muista, osa löytyy fb kavereista matkan jälkeen. Ihmisistä jää muistijälki " se tosi hyvä tyyppi Sydneystä, joka tavattiin Tokiossa. Ei ku hän olikin Melbournesta". Ainoa pysyvä matkakumppani on Noora ja hänestä onkin muodostunut siamilainen kaksonen! Jaemme jo puheissamme kaikki alkaen mielipiteistä ja hyttysenpuremista. "Meillä on tätä ihottumaa. Tai siis mulla on."
Vaatteet: kun mukana on kahdet farkut, niin jossain kohtaa tuntuu, että joka päivä mulla on herran jestas nää samat vaatteet!
Passi: se ainoa asia, jota ei saa hävittää. Aiheuttaa murheita ja harmaita hiuksia, koska sitä EI saa, EI saa hävittää. Tärkein asia kannattaa pitää lähellä vatsaa, passi kulkeekin kätevästi rumassa ja hiostavassa turvavyössä mukana.
Free WiFi: tarvitset ilmaista nettiä jos esim. Haluat varata hostellin // kuulla edes jotain uutista Suomesta. Aina kun sitä tarvitset, sitä ei löydy. Onneksi aina voit mennä kolalle mäkkiin ja nauttia kolan lisäksi wifistä, kolan hinnalla.
Kartta: rinkan pohjalla on karttoja monista kaupungeista, kylistä, metroista.. Mutta aina se, mitä juuri satut tarvitsemaan on pohjimmaisena // marinoitunut aurinkorasvalla.
Lääkevarasto: 5 vuotta lääkistä, muutama matka ja sairastettu tauti ja silti: ensi kerralla otan reppuun myös ne flunssalääkkeet, antihistamiinin, kortisonivoiteen, urheiluteipin, laastarin, desifiointiaineen ym. Nim. Ostettu - kyllä ja eipä ollut kaikkea helppoa ilman reseptiä vongata.
Rinkka: pakkaat ja purat. Sateen yllättäessä kaivat rinkan alimpana olevaa goretakkia, jonka seurauksena kaikki vaatteesi kastuvat. Mikään ei koskaan löydy helposti, kaikki tavarat ovat lytyssä. Rinkka, jonka litramäärä rajoittaa shoppailuasi. Rinkka, joka painaa olkapäihisi punaiset hankaumat. Rinkka, joka kaksinkertaistaa kokosi, jolloin Japanin metron kurveissa sohaiset paikallista kipeästi kylkeen. Silti, reppu on reissumiehen ((naisen)) ainoa järkevä pakkausmuoto, vai miten se perässävedettävä matkalaukku liikkuisi pitkin maailman metrokäytäviä?
Hostelit: kun yli kuukauden ajan olet jakanut huoneesi 6-8 eri maata, sukupuolta, ikää ja unirytmiä omaavan ihmisen kanssa, tuntuu oudolta edes ajatella yksiössä asumista. Käsitys omasta sängystä muuttuu tarkoittamaan paikkaa, jonka jalkopäässä kuivuu pyyhe tällä hetkellä. Osa yllättää ihanalla tunnelmalla, osasta saat jopa homeisen vastaanoton.
Matkakumppanit: ystävystyt tunniksi ruotsalaisen kanssa, kerrot elämäntarinasi portugaliksi brasilialaiselle matkakumppanille tunnissa ja vertailet surffikemuksia norjalaisen lukkosepän kanssa. Kenenkään nimiä et muista, osa löytyy fb kavereista matkan jälkeen. Ihmisistä jää muistijälki " se tosi hyvä tyyppi Sydneystä, joka tavattiin Tokiossa. Ei ku hän olikin Melbournesta". Ainoa pysyvä matkakumppani on Noora ja hänestä onkin muodostunut siamilainen kaksonen! Jaemme jo puheissamme kaikki alkaen mielipiteistä ja hyttysenpuremista. "Meillä on tätä ihottumaa. Tai siis mulla on."
Vaatteet: kun mukana on kahdet farkut, niin jossain kohtaa tuntuu, että joka päivä mulla on herran jestas nää samat vaatteet!
Passi: se ainoa asia, jota ei saa hävittää. Aiheuttaa murheita ja harmaita hiuksia, koska sitä EI saa, EI saa hävittää. Tärkein asia kannattaa pitää lähellä vatsaa, passi kulkeekin kätevästi rumassa ja hiostavassa turvavyössä mukana.
Free WiFi: tarvitset ilmaista nettiä jos esim. Haluat varata hostellin // kuulla edes jotain uutista Suomesta. Aina kun sitä tarvitset, sitä ei löydy. Onneksi aina voit mennä kolalle mäkkiin ja nauttia kolan lisäksi wifistä, kolan hinnalla.
Kartta: rinkan pohjalla on karttoja monista kaupungeista, kylistä, metroista.. Mutta aina se, mitä juuri satut tarvitsemaan on pohjimmaisena // marinoitunut aurinkorasvalla.
Lääkevarasto: 5 vuotta lääkistä, muutama matka ja sairastettu tauti ja silti: ensi kerralla otan reppuun myös ne flunssalääkkeet, antihistamiinin, kortisonivoiteen, urheiluteipin, laastarin, desifiointiaineen ym. Nim. Ostettu - kyllä ja eipä ollut kaikkea helppoa ilman reseptiä vongata.
sunnuntai 24. helmikuuta 2013
Hurmaava pääkaupunki
Kaikenlaisten parlamenttitalo täytteisten pääkaupunkien joukossa Uuden-Seelannin pääkaupunki Wellington, 120 000 asukasta, oli lämmin ja kotoisa yllätys. Kaupunkia kuvaa parhaiten sen kuuluisa nykytaide monumentti: yhdistelmä ämpäreitä, jotka heittävät vettä kadulle. Meidät otti vastaan iloisen ystävällinen ihmismassa, joka vaelsi kohti rugby ottelua. Aikaa löytyi kuitenkin opasta, pyytämättä, reppureissaajat hostelille.
Lentokoneen lehtinen suositteli Wellingtonin gourmee elämää ja baareja. Oli aika lähteä ulos, nyt vuorien sijaan baariin. Koska aikaa oli vain yksi ilta, tai no yö, otimme nopean taktiikan. Ensin pizzaa ja jätskiä elo vähemmän gourmee ruokaa nassun, sitten baarikadulle. Yliopston vuoksi Wellingtonissa on asukaslukuun suhteutettuna enemmän baareja kuin New Yorkissa, joten valinnan varaa riitti. Kulttuuri-ihmisinä nautimme ensimmäiset siiderit pubissa ja katsoimme Rugbyä, joka näyttää siis aikuisten miesten hassulta painilta pallon perässä ja on uudenseelannin kansallisurheilu.
Seuraaviin kohteisiin meitä ohjasi sisäänheittäjien tarjoamat ilmaisdrinkkiliput, hot chich's paikka jäi nyt kuitenkin nimensä vuoksi väliin.. Wellingtonin kauniitnpuurakennukset hämäsivät myös yökiitäjää:
Saara: musta toi "opera house" näyttää siistiltä mestalta! Sinne!
Noora: Saara se on oopperatalo.
Saara: siis sellanen missä lauletaan? Mut ei siis karaokea.
Noora: niin. Se on kansallisooppera.
Lopulta illan menomestaksi valikoitui sympaattinen Dynamontyyppinen paikka, jossa soi tanssittava poppi ja ennen kaikkea gangman style, jonka parveke tarjosi jäähdyttelymahdollisuuden ja josta saimme seuraa paikalliselta krikettijoukkueelta, joka vietti yhden pelaajansa polttareita. Pidimme Suomenlippua korkealla, onneksi pelaajista yksi oli saanut kosketusta Suomen kulttruuriin jo etukäteen kun oli lomaillut Teneriffalla.. Baari pysyi auki aina aamu kuuteen, meidän silmät tosin sulkeutuivat hieman aiemmin.
Sunnuntai ja matkan budjetti kului letkeästi Wellingtonin kirpputoreilla ja muissa jännissä kaupoissa. Edellisen illan kulttuuritarjonta piti hulen siitä, että gourmee pekoniaamupala maistui.. Myös pakollinen museo tulivuori ja maanjäristysinfoineen tuli koettua. Saimme myös todistaa paikallisten hyppyinnostusta, kun tusina teinejä vietti kesäpäivää hyppien Wellingtonin satama-altaasen. Illalla alkoi orientoituminen Wteläsaaren maisemiin Hobiittileffan parissa. Kaiken kaikkiaan sympaattinen pääkaupunki olisi ollut "place to be" vielä muutaman päivän ajan, mutta laivaliput etelään oli jo ostettu. Hobiittien matka jatkuu!
(( kaikille, jotka viimeisestä laiseesta pelästyivät lohdutukseksi: emme ole vielä alkaneet larpata// superfanittaa TSHta, yritin vaan ollu luova matkapahoinvoinnista huolimatta. Olemme nyt siis lautalla matkalla väli pohjois-eteläsaaret))
Lentokoneen lehtinen suositteli Wellingtonin gourmee elämää ja baareja. Oli aika lähteä ulos, nyt vuorien sijaan baariin. Koska aikaa oli vain yksi ilta, tai no yö, otimme nopean taktiikan. Ensin pizzaa ja jätskiä elo vähemmän gourmee ruokaa nassun, sitten baarikadulle. Yliopston vuoksi Wellingtonissa on asukaslukuun suhteutettuna enemmän baareja kuin New Yorkissa, joten valinnan varaa riitti. Kulttuuri-ihmisinä nautimme ensimmäiset siiderit pubissa ja katsoimme Rugbyä, joka näyttää siis aikuisten miesten hassulta painilta pallon perässä ja on uudenseelannin kansallisurheilu.
Seuraaviin kohteisiin meitä ohjasi sisäänheittäjien tarjoamat ilmaisdrinkkiliput, hot chich's paikka jäi nyt kuitenkin nimensä vuoksi väliin.. Wellingtonin kauniitnpuurakennukset hämäsivät myös yökiitäjää:
Saara: musta toi "opera house" näyttää siistiltä mestalta! Sinne!
Noora: Saara se on oopperatalo.
Saara: siis sellanen missä lauletaan? Mut ei siis karaokea.
Noora: niin. Se on kansallisooppera.
Lopulta illan menomestaksi valikoitui sympaattinen Dynamontyyppinen paikka, jossa soi tanssittava poppi ja ennen kaikkea gangman style, jonka parveke tarjosi jäähdyttelymahdollisuuden ja josta saimme seuraa paikalliselta krikettijoukkueelta, joka vietti yhden pelaajansa polttareita. Pidimme Suomenlippua korkealla, onneksi pelaajista yksi oli saanut kosketusta Suomen kulttruuriin jo etukäteen kun oli lomaillut Teneriffalla.. Baari pysyi auki aina aamu kuuteen, meidän silmät tosin sulkeutuivat hieman aiemmin.
Sunnuntai ja matkan budjetti kului letkeästi Wellingtonin kirpputoreilla ja muissa jännissä kaupoissa. Edellisen illan kulttuuritarjonta piti hulen siitä, että gourmee pekoniaamupala maistui.. Myös pakollinen museo tulivuori ja maanjäristysinfoineen tuli koettua. Saimme myös todistaa paikallisten hyppyinnostusta, kun tusina teinejä vietti kesäpäivää hyppien Wellingtonin satama-altaasen. Illalla alkoi orientoituminen Wteläsaaren maisemiin Hobiittileffan parissa. Kaiken kaikkiaan sympaattinen pääkaupunki olisi ollut "place to be" vielä muutaman päivän ajan, mutta laivaliput etelään oli jo ostettu. Hobiittien matka jatkuu!
(( kaikille, jotka viimeisestä laiseesta pelästyivät lohdutukseksi: emme ole vielä alkaneet larpata// superfanittaa TSHta, yritin vaan ollu luova matkapahoinvoinnista huolimatta. Olemme nyt siis lautalla matkalla väli pohjois-eteläsaaret))
Täällä haisee!
Saavuimme Rotoruaan, tuohon edellisen tekstin kauniiseen Maorikylään. Kaupunki oli toki kaunis, mutta ilmassa tuoksui paha haju. "Tässä kaupungissa on varmaan viemäriongelma", päättelimme äärimmäisen nohevina. Parin tunnin päästä käyty hedelmällinen keskustelu paikallisen kanssa osoitti havaintomme kuitenkin vääräksi: kyseessä on volkaaninen thermoenergia, tulivuori ja laava siis suomeksi, joka haisee!
Anteeksi ala-asteen opettajani, en tiennyt, että Uusi-Seelanti kuuluu niiden maiden joukkoon, jossa on järistyksiä, tulivuoria ym. Luulin, että geysirejä näkee Islannissa. Pohjoissaarella on kuitenkin huomattavaa mannerlaatta aktiivisuutta. Rotoruassa ihailimme termaalisia lähteitä, siis pieniä lätäköitä, joista pulppusi kiehuvaa vettä ja pidimme nenästä kiinni. Geysiiri vierailu jäi rahan//ajan puutteen vuoksi väliin ( mistä lähtien luonnon kohteista voidaan vaatia 40 dollarin sisäänpääsymaksua?! ).
Siirryimme eteenpäin, tunti Rotoruasta etelään aukeaa Uudenseelannin suurin järvi, syntynyt muuten tulivuoren purkauksesta, ja sen rannalla pieni Taboan kylä. Järven toisella puolella kohoaa upea tulivuorialue, joka muodostaa Tongariro natinonal park alueen. Täällä on Uuden-Seelannin pohjoisosan kuuluisin ja ilmeisesti myös kaunein vaellusreitti. Kuuluisin ainakin siitä lähtien, kun eräs elokuvaohjaaja keksi, että luonnonsuojelualueen tulivuori on niinkin jylhä, että sinne kannattaa heittää sormus.. Vaellussauvojen seassa Tongariron aluetta vaelsikin muutama "wannabe hobiitti" , eli LOTR, eli the lord of the rings fani.
Mekin lähdimme katsomaan kuuluisaa tulivuorta ja ennen kaikkea upeita maisemia. Koko Tongariro cross nimistä trekkiä ei pysty juuri tällä hetkellä kävelemään, sillä vuori on alkanut alktivoitua ja lähettelee näin ollen suht runsaita savumerkkejä. Puolikas reitti ja tulivuoren valloitus kohotti kuitenkin kivasti kuntoa ja täytti kameran muistikorttia muutamalla uudella kuvalla. Termaalisesti aktiivinen maaperä helli väsyneitä jalkoja seuraavana päivänä luonnon omalla paljulla, kuumalla purolla. Maapallon ulkopuolinen termaalinen pallo taas piti huolen, että vaelluksen jälkeen kasvot olivat kunnolla palaneet.
Kuuman pohjoisen jälkeen otamme nyt suunnan Etelään. Uuden-Seelannin pääkaupunki Wellington toimii porttina Etelä-Saarelle, jossa asuu alle neljäsosa, noin miljoona, uusiseelantilaista, lampaita, delfiinejä ja jossa on maailman suurin benjihyppy sekä jäätiköitä. Ennen Etelä saaren extreme kokemuksia on vuorossa kuitenkin tälle blondille matkan pelottavin osa: auton vuokraus. Allekirjoittaneen autoiluhistorialla vääränpuoleinen liikenne ja liikenneympyrät voivat aiheuttaa ongelmaa. Onneksi Noora lupasi ajaa!
Kuvassa kuuluisa TSH vuori ja yksi wannabe hobitti Tongariro tulivuoren huipulla! Huomaa uusi goretakki, myös aurinkolasit on ehditty hävittää.
Loppukevennyksenä pieni keskustelu vuorenvalloituksen lomassa:
Saara: mäkin haluun tollasen oman oppaan, ku tolla saksalaisella. Tollasen, joka kantaa mun kamat ja vedet tänne vuorelle!
Noora: tollasta opasta kutsutaan aviomieheksi..
Anteeksi ala-asteen opettajani, en tiennyt, että Uusi-Seelanti kuuluu niiden maiden joukkoon, jossa on järistyksiä, tulivuoria ym. Luulin, että geysirejä näkee Islannissa. Pohjoissaarella on kuitenkin huomattavaa mannerlaatta aktiivisuutta. Rotoruassa ihailimme termaalisia lähteitä, siis pieniä lätäköitä, joista pulppusi kiehuvaa vettä ja pidimme nenästä kiinni. Geysiiri vierailu jäi rahan//ajan puutteen vuoksi väliin ( mistä lähtien luonnon kohteista voidaan vaatia 40 dollarin sisäänpääsymaksua?! ).
Siirryimme eteenpäin, tunti Rotoruasta etelään aukeaa Uudenseelannin suurin järvi, syntynyt muuten tulivuoren purkauksesta, ja sen rannalla pieni Taboan kylä. Järven toisella puolella kohoaa upea tulivuorialue, joka muodostaa Tongariro natinonal park alueen. Täällä on Uuden-Seelannin pohjoisosan kuuluisin ja ilmeisesti myös kaunein vaellusreitti. Kuuluisin ainakin siitä lähtien, kun eräs elokuvaohjaaja keksi, että luonnonsuojelualueen tulivuori on niinkin jylhä, että sinne kannattaa heittää sormus.. Vaellussauvojen seassa Tongariron aluetta vaelsikin muutama "wannabe hobiitti" , eli LOTR, eli the lord of the rings fani.
Mekin lähdimme katsomaan kuuluisaa tulivuorta ja ennen kaikkea upeita maisemia. Koko Tongariro cross nimistä trekkiä ei pysty juuri tällä hetkellä kävelemään, sillä vuori on alkanut alktivoitua ja lähettelee näin ollen suht runsaita savumerkkejä. Puolikas reitti ja tulivuoren valloitus kohotti kuitenkin kivasti kuntoa ja täytti kameran muistikorttia muutamalla uudella kuvalla. Termaalisesti aktiivinen maaperä helli väsyneitä jalkoja seuraavana päivänä luonnon omalla paljulla, kuumalla purolla. Maapallon ulkopuolinen termaalinen pallo taas piti huolen, että vaelluksen jälkeen kasvot olivat kunnolla palaneet.
Kuuman pohjoisen jälkeen otamme nyt suunnan Etelään. Uuden-Seelannin pääkaupunki Wellington toimii porttina Etelä-Saarelle, jossa asuu alle neljäsosa, noin miljoona, uusiseelantilaista, lampaita, delfiinejä ja jossa on maailman suurin benjihyppy sekä jäätiköitä. Ennen Etelä saaren extreme kokemuksia on vuorossa kuitenkin tälle blondille matkan pelottavin osa: auton vuokraus. Allekirjoittaneen autoiluhistorialla vääränpuoleinen liikenne ja liikenneympyrät voivat aiheuttaa ongelmaa. Onneksi Noora lupasi ajaa!
Kuvassa kuuluisa TSH vuori ja yksi wannabe hobitti Tongariro tulivuoren huipulla! Huomaa uusi goretakki, myös aurinkolasit on ehditty hävittää.
Loppukevennyksenä pieni keskustelu vuorenvalloituksen lomassa:
Saara: mäkin haluun tollasen oman oppaan, ku tolla saksalaisella. Tollasen, joka kantaa mun kamat ja vedet tänne vuorelle!
Noora: tollasta opasta kutsutaan aviomieheksi..
tiistai 19. helmikuuta 2013
Aitoa ja alkuperäistä
Lähdet maailmalle katsomaan aitoa ja alkuperäistä meininkiä. Palat halusta löytää kulttuurien helmet. Haluat kokea saunaan verrattavan perinne elämyksen Uudessa-Seelannissa, kunnes petyt. Suomalaisen ihmisen on ollut vaikeaa ymmärtää, että tyypillinen Aussi tai Uusi-Seelantilainen on itseasiassa pari sukupolvea maassa asunut britti, intialainen tai jopa kiinalainen. Kun Uusi-Seelantilainen kysyy, mitä haluat syödä ja vastaat että jotain teille tyypillistä, löydät itsesi sushilta. Nam!
Onneksi on alkuperäiskansat. Australiassa aborginaalit sulautuivat massaan // emme vieraileet heidän alueillaan. Uudessa-Seelannissa maorit pompahtivat katukuvasta julki jo Aucklandissa ja heidän kiinnostava kulttuurinsa johdatti meidät Rotoruaan, maorikaupunkiin, jossa 30% asukkaista on aitoa ja alkuperäistä Uusi-Seelantilaista.
Osuimme sattumalta // onnekkaan lonely planet löydön vuoksi Rotoruaan juuri aikana, jolloin järjestetään kerran kahdessa vuodessa kilpailtava maoritanssi, haka, kilpailu. Pikkukaupunkiin onkin kokoontunut bussilasteittain haka tanssijoita ja heitä kannustavia maoreita. Aikoinaan maoriet ovat purjehtineet uuteen-seelantiin komeilla puuveneillä. Nyt he ajavat maastureillaan ympäri kyliä. Eteläsaarivaltiojuuret paljastaa tumma ulkonäkö ja heimotatuoinnit koristavat maorien kasvoja vielä nykyäänkin. Maoria puhutaan edelleen, kia ora on muuten terve ja tervehdykseksi hierotaan neniä vastakkain, onneksi ei ole flunssa kausi..
Itse hakatanssi festivaali oli meidän osalta sinäänsä fail, että tämän päivän ilmainen avausosuus sisälsi 5 minuuttia upeaa ja huippuunsa tunnelmaista haka tanssia ja 3 tuntia puheita ja laulua, kielenä maori. Keskityimmekin siis festivaalitunnelmaan. Ihailimme komeita tatuointeja ja erotuimme polynesialaisten joukosta paikalle eksyneiden kymmenen muun turistin lisäksi viimeistään, kun pyysimme saada kuvata paikallisten kasvo tatuointeja.
Australian aborginaaleja ja maoreja kiusaa nykyaikana alkuperäiskansoille tuttu vitsaus: korostettu elintapasairastavuus. Festivaalikansasta huomattava osa oli reilun ylipainoista ja ilm. Diabetes on kunnon ongelma niin maorien kuin aborginaalienkin joukossa, mielenkiintoista että miksi. Nykyajan maorin ei enää tarvitse metsästää, tätäkin blogia päivitellään nyt Mc donalsista maoritaideteosten keskeltä. Maoritaiteen ja kulttuurin täytteisen päivän jälkeen matka jatkuu huomenna kohti tarusormusten herran maisemia. Tulivuorelle kipuaminen hivelee kuuleman silmiä ja ehkäpä polttaa mahassa makaavan burgerin.:)
P.s kuvassa nettiNoora ja taustalla mäkin maoritaidetta
Onneksi on alkuperäiskansat. Australiassa aborginaalit sulautuivat massaan // emme vieraileet heidän alueillaan. Uudessa-Seelannissa maorit pompahtivat katukuvasta julki jo Aucklandissa ja heidän kiinnostava kulttuurinsa johdatti meidät Rotoruaan, maorikaupunkiin, jossa 30% asukkaista on aitoa ja alkuperäistä Uusi-Seelantilaista.
Osuimme sattumalta // onnekkaan lonely planet löydön vuoksi Rotoruaan juuri aikana, jolloin järjestetään kerran kahdessa vuodessa kilpailtava maoritanssi, haka, kilpailu. Pikkukaupunkiin onkin kokoontunut bussilasteittain haka tanssijoita ja heitä kannustavia maoreita. Aikoinaan maoriet ovat purjehtineet uuteen-seelantiin komeilla puuveneillä. Nyt he ajavat maastureillaan ympäri kyliä. Eteläsaarivaltiojuuret paljastaa tumma ulkonäkö ja heimotatuoinnit koristavat maorien kasvoja vielä nykyäänkin. Maoria puhutaan edelleen, kia ora on muuten terve ja tervehdykseksi hierotaan neniä vastakkain, onneksi ei ole flunssa kausi..
Itse hakatanssi festivaali oli meidän osalta sinäänsä fail, että tämän päivän ilmainen avausosuus sisälsi 5 minuuttia upeaa ja huippuunsa tunnelmaista haka tanssia ja 3 tuntia puheita ja laulua, kielenä maori. Keskityimmekin siis festivaalitunnelmaan. Ihailimme komeita tatuointeja ja erotuimme polynesialaisten joukosta paikalle eksyneiden kymmenen muun turistin lisäksi viimeistään, kun pyysimme saada kuvata paikallisten kasvo tatuointeja.
Australian aborginaaleja ja maoreja kiusaa nykyaikana alkuperäiskansoille tuttu vitsaus: korostettu elintapasairastavuus. Festivaalikansasta huomattava osa oli reilun ylipainoista ja ilm. Diabetes on kunnon ongelma niin maorien kuin aborginaalienkin joukossa, mielenkiintoista että miksi. Nykyajan maorin ei enää tarvitse metsästää, tätäkin blogia päivitellään nyt Mc donalsista maoritaideteosten keskeltä. Maoritaiteen ja kulttuurin täytteisen päivän jälkeen matka jatkuu huomenna kohti tarusormusten herran maisemia. Tulivuorelle kipuaminen hivelee kuuleman silmiä ja ehkäpä polttaa mahassa makaavan burgerin.:)
P.s kuvassa nettiNoora ja taustalla mäkin maoritaidetta
sunnuntai 17. helmikuuta 2013
Tervetuloa maapallon toiselle puolelle!
Terveiset Uudesta-Seelannista! Olet tänne tervetullut ja saat lämpimän vastaanoton, kunhan ensin peset kenkäsi ja syöt hedelmäsi Australian puolella.
Kuten kaikki varmaan tietävät, Uusi-Seelantia, samoin kuin Aussit, ovat saaria ja niillä elää harvinaisia eläimiä. Näitä kannattaa suojella, kynsin ja hampain. Alkuperäisen eläimistön puolesta käydään huumesodan kaltaista taistelua. Australia on tarkka, Uusiseelanti pikkutarkka. Astuessasi lentokoneeseen saat maahantulokaavakkeen. Merkitset, että kannat mukanasi salmiakkia(lahja vanhalle vaihtarille, joka sitä toivoi), lääkkeitä(=buranaa ym.), vaelluskenkiä, muttet telttaa ja räpylöitä.
Tullissa odotat kauan, kunnes pääset tiskille 1 kertomaan hymyilevälle tullimiehelle, mitä salmiakki on. Farmakologian luennoista on hyötyä viimeistään, kun kerrot, mitä duact tabletit sisältävät. Ehkä kohdassa 3 tullitarkastus saat esitellä tullimiehelle vaelluskenkäsi. Vastaukseksi saat päänpuristuksen ja pian tullimies onkin jo pesemässä likaisia kengätpohjiasi! Onneksi emme raahanneet tänne telttaa.. Australiassa vastaavassa tilanteessa seisot turistirivissä rinkkasi kanssa "maakoiran" haistellessa, ettei kassissasi ole mitään liian orgaanista. Huumeiden ym. Sijaan todistelet sataan kertaa, ettei laukkusi sisällä banaania, appelsiiniä, vesimelonia, eikä edes ananasta. Lopulta rinkkasi läpivalaistaan, löytyneistä hedelmistä seuraisi muuteen 400 dollarin sakko.
Onneksi meillä oli mukana vain likaiset kengät (anteeksi äiti!). Australiaan kun oli jo unohtunut goretakki, niin hetken sydäntä kylmäsi, että lisätäänkö ostoslistaan myös uudet gorekengät. Onneksi pääsimme puhtain jaloin jatkamaan matkaa kohti Maorien ja tuhansien benji ym. Hyppyjen maata.
Kuten kaikki varmaan tietävät, Uusi-Seelantia, samoin kuin Aussit, ovat saaria ja niillä elää harvinaisia eläimiä. Näitä kannattaa suojella, kynsin ja hampain. Alkuperäisen eläimistön puolesta käydään huumesodan kaltaista taistelua. Australia on tarkka, Uusiseelanti pikkutarkka. Astuessasi lentokoneeseen saat maahantulokaavakkeen. Merkitset, että kannat mukanasi salmiakkia(lahja vanhalle vaihtarille, joka sitä toivoi), lääkkeitä(=buranaa ym.), vaelluskenkiä, muttet telttaa ja räpylöitä.
Tullissa odotat kauan, kunnes pääset tiskille 1 kertomaan hymyilevälle tullimiehelle, mitä salmiakki on. Farmakologian luennoista on hyötyä viimeistään, kun kerrot, mitä duact tabletit sisältävät. Ehkä kohdassa 3 tullitarkastus saat esitellä tullimiehelle vaelluskenkäsi. Vastaukseksi saat päänpuristuksen ja pian tullimies onkin jo pesemässä likaisia kengätpohjiasi! Onneksi emme raahanneet tänne telttaa.. Australiassa vastaavassa tilanteessa seisot turistirivissä rinkkasi kanssa "maakoiran" haistellessa, ettei kassissasi ole mitään liian orgaanista. Huumeiden ym. Sijaan todistelet sataan kertaa, ettei laukkusi sisällä banaania, appelsiiniä, vesimelonia, eikä edes ananasta. Lopulta rinkkasi läpivalaistaan, löytyneistä hedelmistä seuraisi muuteen 400 dollarin sakko.
Onneksi meillä oli mukana vain likaiset kengät (anteeksi äiti!). Australiaan kun oli jo unohtunut goretakki, niin hetken sydäntä kylmäsi, että lisätäänkö ostoslistaan myös uudet gorekengät. Onneksi pääsimme puhtain jaloin jatkamaan matkaa kohti Maorien ja tuhansien benji ym. Hyppyjen maata.
keskiviikko 13. helmikuuta 2013
Nemoa etsimässä
Suuret valliriutat kuuluvat tunnetusti näihin "go before it is too late" kohteisiin. Kyseiset maailman upeimmat ja suurimmat koraalithan ovat kovaa vauhtia häviämässä maanpäältä. Me ehdimme paikalle hyvissä ajoin, ennen kuin oli liian myöhäistä. Turistivirrasta päätellen myös muutama muu ihminen ehti paikalle suht ajoissa.
Haluaisin kirjoittaa tähän pitkän ja puuduttavan tarinan sukeltamisen ihanuudesta. Haluaisin kuvailla, miten pienet, moniväriset kalat elivät omaa elämäänsä riutan väriloisteessa jn. Näinhän asia luontofilmeissä onkin, mutta ihmiselle, jolle kotirannan ahvenkin näyttäytyy pelottavana haina, li ensimmäinen sukelluskokemus ( oikeammin snorklaus retki) lähes paniikkikohtauksen paikka. Ajoimme supernopealla veneellä (jep, saasteet tuhoavat valliriuttaa!) kala-apajille. Ohjaajan heittäessä ämpäristä ruokaa, paikalle pöllähti tuhannen kalan nälkäinen pirajaparvi ja turistit hyppäsivät snorkkelilla tänne sekaan. Tunsin itseni ala-asteikäiseksi pelkuriksi, joka jälleen istuu laiturilla ja odottaa, että ahven uisi pois, ennen kuin uskaltautuu veteen.
Itse sukelluksesta nautin öö, kaksi minuuttia. Kalat olivat värikkäitä, koralejakin oli. Sitten snorkkalin näkökenttään ui iso, ruma, musta kala. Muut matkaajat olivat innoissaan, minä melkein itkin. Aluksi luulin että kyseessä olisi hai, joka söisi minut. Vasta veneessä tajusin, että kyseessä oli yksi suurista ihmeistä, iso kala, jota varten sitä ruokaakin veteen heitettiin. Siis minä en ollutkaan se veteenheitetty ruoka.
Onneksemme vaihdoimme sukelluspaikkaa. Nyt siirryimme keinotekoisista syötetään kaloja, jotta turistit niitä näkisi meiningistä bongaamaan kilpikonnia. Otin veteen turvakseni lötköpötkön ja aloitin snorklauksen tällä kertaa rannan liepeeltä. Hengitin syvään. Katselin. Aloin nähdä koralleja ja tällä kertaa kaloja oli vähemmän (jokaista isompaa toki pelästyin). Säännöllisesti, noin viiden sekunnin välein, nostin pääni ylös vedestä ja tarkistin, ettämolin turvassa. Sitten lasien eteen pohjalle ilmestyi iso kivi, joka osoittautui ruokailevaksi kilpikonnaksi. Tunsin hetkellisen sukeltamisen riemun, kun muutaman minuutin ajannkurkistin kilpikonnan elämään pinnan alla. Konna söi riuttaa ja nautti elämästään. Välillä se sukelsi pintaan ottamaan happea, sukeltaakseen takaisin korallisen sekaan. Upeaa! Myös muiden 10 kanssamatkaajan mielestä.. Konna ei liiasta yleisöstä piitannut ja päättikin pian sukeltaa rauhallisemmille vesille. Minä hyppäsin veneeseen ihailemaan maisemia, turvallisen välimatkan päästä kaloista!
Haluaisin kirjoittaa tähän pitkän ja puuduttavan tarinan sukeltamisen ihanuudesta. Haluaisin kuvailla, miten pienet, moniväriset kalat elivät omaa elämäänsä riutan väriloisteessa jn. Näinhän asia luontofilmeissä onkin, mutta ihmiselle, jolle kotirannan ahvenkin näyttäytyy pelottavana haina, li ensimmäinen sukelluskokemus ( oikeammin snorklaus retki) lähes paniikkikohtauksen paikka. Ajoimme supernopealla veneellä (jep, saasteet tuhoavat valliriuttaa!) kala-apajille. Ohjaajan heittäessä ämpäristä ruokaa, paikalle pöllähti tuhannen kalan nälkäinen pirajaparvi ja turistit hyppäsivät snorkkelilla tänne sekaan. Tunsin itseni ala-asteikäiseksi pelkuriksi, joka jälleen istuu laiturilla ja odottaa, että ahven uisi pois, ennen kuin uskaltautuu veteen.
Itse sukelluksesta nautin öö, kaksi minuuttia. Kalat olivat värikkäitä, koralejakin oli. Sitten snorkkalin näkökenttään ui iso, ruma, musta kala. Muut matkaajat olivat innoissaan, minä melkein itkin. Aluksi luulin että kyseessä olisi hai, joka söisi minut. Vasta veneessä tajusin, että kyseessä oli yksi suurista ihmeistä, iso kala, jota varten sitä ruokaakin veteen heitettiin. Siis minä en ollutkaan se veteenheitetty ruoka.
Onneksemme vaihdoimme sukelluspaikkaa. Nyt siirryimme keinotekoisista syötetään kaloja, jotta turistit niitä näkisi meiningistä bongaamaan kilpikonnia. Otin veteen turvakseni lötköpötkön ja aloitin snorklauksen tällä kertaa rannan liepeeltä. Hengitin syvään. Katselin. Aloin nähdä koralleja ja tällä kertaa kaloja oli vähemmän (jokaista isompaa toki pelästyin). Säännöllisesti, noin viiden sekunnin välein, nostin pääni ylös vedestä ja tarkistin, ettämolin turvassa. Sitten lasien eteen pohjalle ilmestyi iso kivi, joka osoittautui ruokailevaksi kilpikonnaksi. Tunsin hetkellisen sukeltamisen riemun, kun muutaman minuutin ajannkurkistin kilpikonnan elämään pinnan alla. Konna söi riuttaa ja nautti elämästään. Välillä se sukelsi pintaan ottamaan happea, sukeltaakseen takaisin korallisen sekaan. Upeaa! Myös muiden 10 kanssamatkaajan mielestä.. Konna ei liiasta yleisöstä piitannut ja päättikin pian sukeltaa rauhallisemmille vesille. Minä hyppäsin veneeseen ihailemaan maisemia, turvallisen välimatkan päästä kaloista!
maanantai 11. helmikuuta 2013
Hotel California
Ei, emme asu missään hotel California, such a lovely place paikassa. Tuo kyseinen laulu vaan soi täysillä juuri nyt sisään hostelimme kuuden hengen dormihuoneeseen. Sleep well, bileet loppuvat klo kaksi aikaisintaan ((tänään on maanantai)).
Yleensä hostelit ovat ihanan rentoja paikkoja, jotka täyttyvät ympäri maailmaa koostuvista reissaajista rinkoineen. Okei, hoteliin verrattuna joudut itse petaamaan sänkysi ja minibudjetilla kun mennään niin vieressä saattaa kuorsata saksalainen kanssamatkaaja. Välillä yhteiskeittiössä pitää pyyhkiä pöytä ja kos hosteli sisältää aamiaisen, niin tämä on luultavimmin valkoista leipää marmelaadilla + kippo muroja. Ei valittamista.
Nyt olemme kuitenkin valinneet korostetun halvan, halvimma, 15 e//yö puljun, joka on siis Aussimittakaavassa superhalpa. Emme odottaneet juuri mitään. Mutta tämä ylitti tai oikeammin alitti kaikki odotuksemme. Huoneessa ei haise tunkkaiselta, täällä lemuaa! Huoneen nurkassa on kaatopaikka. Ympäri huonetta on miljoonittain roskia, pieniä pulloja jn. Vessassa on ruotsalaisen teinimatkatoverin meikkejä, edellisten matkaajien käytettyjä wc tavaroita ja viemäri täynnä hiuksia. Yhteiskeittiössä haisee home. Hostelli on sijoitettu idylisesti paikan vilkkaimman yökerhon takapihalle. Saat kuunnella musiikkia 24/7.
Onneksi asioilla on positiivinen puolensa: maisemat suurten valliriuttojen naapurissa ovat upeat. Päivät kulunevat riuttaan tutustuen, huomenna on vuorossa melontaa kilpikonnien kotona, ylihuomenna snorklausta valliriutalla, jännää. Torstaina muutamme uuteen kaupunkiin, lauantaina uuteen maahan kun Uusi-Seelanti kutsuu. Seuraavan hostelin kohdalla varaamme ennemmin yhden lisäpäivystyksen kuin säästämme viisi euroa. Nauttikaa kotirauhasta:).
Yleensä hostelit ovat ihanan rentoja paikkoja, jotka täyttyvät ympäri maailmaa koostuvista reissaajista rinkoineen. Okei, hoteliin verrattuna joudut itse petaamaan sänkysi ja minibudjetilla kun mennään niin vieressä saattaa kuorsata saksalainen kanssamatkaaja. Välillä yhteiskeittiössä pitää pyyhkiä pöytä ja kos hosteli sisältää aamiaisen, niin tämä on luultavimmin valkoista leipää marmelaadilla + kippo muroja. Ei valittamista.
Nyt olemme kuitenkin valinneet korostetun halvan, halvimma, 15 e//yö puljun, joka on siis Aussimittakaavassa superhalpa. Emme odottaneet juuri mitään. Mutta tämä ylitti tai oikeammin alitti kaikki odotuksemme. Huoneessa ei haise tunkkaiselta, täällä lemuaa! Huoneen nurkassa on kaatopaikka. Ympäri huonetta on miljoonittain roskia, pieniä pulloja jn. Vessassa on ruotsalaisen teinimatkatoverin meikkejä, edellisten matkaajien käytettyjä wc tavaroita ja viemäri täynnä hiuksia. Yhteiskeittiössä haisee home. Hostelli on sijoitettu idylisesti paikan vilkkaimman yökerhon takapihalle. Saat kuunnella musiikkia 24/7.
Onneksi asioilla on positiivinen puolensa: maisemat suurten valliriuttojen naapurissa ovat upeat. Päivät kulunevat riuttaan tutustuen, huomenna on vuorossa melontaa kilpikonnien kotona, ylihuomenna snorklausta valliriutalla, jännää. Torstaina muutamme uuteen kaupunkiin, lauantaina uuteen maahan kun Uusi-Seelanti kutsuu. Seuraavan hostelin kohdalla varaamme ennemmin yhden lisäpäivystyksen kuin säästämme viisi euroa. Nauttikaa kotirauhasta:).
Suolaista elämää
Viisi päivää surfficampillä ja viikonloppu Aussien virallisessa hippimestassa, Byron Bayssa on takana. Surffaus on ollut mahtavaa! Mielipide on riippumaton allekirjoittaneen lukuisista mustelmista, superkipeistä käsilihaksista, ärtyneistä silmistä, meriveden kirveltämästä nenästä ja haalistuneesta hiusväristä.
Surfficampillä elettiin siis aallon harjalla nuoressa seurassa. Byron Bayssa taas tuoksui letkeä ilmapiiri ja maistui orgaaninen hippiruoka. Bilepaikan ennakko-oletuksen antanut kaupunki yllätti kauneudellaan ja niitä crazy megabileitäkään ei joka kulman takana ollut, ainoastaan reppureissaajien suosima Cheeck monkey mesta tarjosi Salon Onnela 2000 -luvun alussa kertaa 1000 mauttomampaa menoa. (Kävimme syömässä ja lähdimme pois ennen kuin amatöörimiesstrippari aloitti illan shown!)
Saimme paikallisoppaaksi Ellin, lukiokaverini joka work and travel matkansa jälkeen päätyi Byroniin "vähän pidemmäksi aikaa", nyt tästä on kulunut jo neljä vuotta. Vaihdoimme kuulumisia lukioajoista lähtien ja näimme Byronin majakan, jonka päältä näkyivät upeat maisemat merelle ja kukkuloille. Myös surffausta tuli tehtyä, vähän vaativampi lauta ja isommat aallot tosin aiheuttivat haastetta.. Hurjan yöelämä sijaan kävimme kuuntelemassa Ellin poikaystävän kaverin kitarasooloa, mikä oli letkeää. Sunnuntaina söimme kotitekoista jäätelöä, orgaanista ruokaa ja nautimme viimeisestä aalloista.
Aaltojen jälkeen on aika vaihtaa virallisesti aallon pohjaan. Edessä on isot valliriutat, "pakko kai ne on nähdä ennen kuin tuhoutuvat." Sukellus pintaa syvemmälle tekee ainakin hyvää ravun punaiseksi palaneelle hiusrajajakaukselle, otsonikerroksen aukosta Aussien yllä ei varoitella turhaan. Rasvaa naamaan ja menoks!
Surfficampillä elettiin siis aallon harjalla nuoressa seurassa. Byron Bayssa taas tuoksui letkeä ilmapiiri ja maistui orgaaninen hippiruoka. Bilepaikan ennakko-oletuksen antanut kaupunki yllätti kauneudellaan ja niitä crazy megabileitäkään ei joka kulman takana ollut, ainoastaan reppureissaajien suosima Cheeck monkey mesta tarjosi Salon Onnela 2000 -luvun alussa kertaa 1000 mauttomampaa menoa. (Kävimme syömässä ja lähdimme pois ennen kuin amatöörimiesstrippari aloitti illan shown!)
Saimme paikallisoppaaksi Ellin, lukiokaverini joka work and travel matkansa jälkeen päätyi Byroniin "vähän pidemmäksi aikaa", nyt tästä on kulunut jo neljä vuotta. Vaihdoimme kuulumisia lukioajoista lähtien ja näimme Byronin majakan, jonka päältä näkyivät upeat maisemat merelle ja kukkuloille. Myös surffausta tuli tehtyä, vähän vaativampi lauta ja isommat aallot tosin aiheuttivat haastetta.. Hurjan yöelämä sijaan kävimme kuuntelemassa Ellin poikaystävän kaverin kitarasooloa, mikä oli letkeää. Sunnuntaina söimme kotitekoista jäätelöä, orgaanista ruokaa ja nautimme viimeisestä aalloista.
Aaltojen jälkeen on aika vaihtaa virallisesti aallon pohjaan. Edessä on isot valliriutat, "pakko kai ne on nähdä ennen kuin tuhoutuvat." Sukellus pintaa syvemmälle tekee ainakin hyvää ravun punaiseksi palaneelle hiusrajajakaukselle, otsonikerroksen aukosta Aussien yllä ei varoitella turhaan. Rasvaa naamaan ja menoks!
perjantai 8. helmikuuta 2013
Aallon harjaa ja merenpohjaa
Surffaus, tuo elämäntapaurheilu, johon kuuluu aurinko, aallot, suolavedenraiskaama tukka, kuumat miehet ja kalja. Jees, viikko on kulunut aallon harjalla.. Tai oikeammin aallon sisällä, luonnon omassa pesukoneessa, kun valtameri on näyttänyt Suomitytöille voimaansa.
Paras tapa tutustua surfauksen on ehdottomasti ns. surfficamppi. Viikko partioleiri tyyppistä elämää ja ohjatut tunnit, ruokaa ja hengailua. Suuntasimme surfcamp Australian leirille. Alla lenkki ja hyvät yöunet, aurinkorasvat naamassa valmiina laudalle. Seura yllätti, no tota, ei ehkä positiivisesti. Bussiin ilmeistyi 40 ruotsalaista alle 20 work and traveleria ja muutama muu puhtaasti meitä nuorempi surffari. Kun leirin surffippettajatkin osottautuivat meitä muutaman vuoden nuoremmiksi, Nooran kuuma surffariope kertoi iäkseen 18, alkoi ikäkriisi painaa päälle. Viimeistään opettajien mauttoman teinit alapää läpät saivat meidät repeämään ja puristelemaan epäuskoisena päätämme koko touhulle.. Henk. Koht. Lempparini oli kun kuuma surffiopeni, ikää about se 21, kysyi multa, että onko hän mielestäni kuumempi kuin Tom Cruise. Priceless!!!:D.
Itse touhu, siis surffaus, on ollut kyllä mahtavaa! Suu, nenä, silmät ovat täyttyneet. merivedestä. +30 Aussien vahvin aurinkorasvakaan ei riittänyt suojelamaan nenää auringolta. Päivät kuluvat vedessä, illat makaamme kuoleena surfficampin sohvalla. Muut leiriläiset tutustuvat tällävälin toisiinsa ja kaljaan.. Myös me olemme välillä sosiaalisia ja keskustelemme luontevasti millaista elämä lukion jälkeen on, niiiiin vapaata! Ihanaa!
Hiuksemme muuttuvat päivä päivältä enemmän rastojen suuntaan, mutta ensimmäinen "greenwave" eli iso vihreä, oikea surffiaalto tuli tänään surffattua, mahtavaa! Väliin mahtuu "muutama" pelonsekainen huuto, nenäsukellus isolta aallon harjalta kohti pohjaa, mustelmia, enemmän mustelmia, huutoa ja naurua. Kipeistä lihaksista ja puutuneista käsistä huolimatta välillä pääsee jo aallon harjalle. Useimmiten pääsee " surffari" fiilikseen ja toistaiseksi aina on päästy rantaan. Way to go!
P.s huomenna on leirin yhteinen baari-ilta, perjantaina "megabileet" joissa tarjotaan ilmaista pizzaa ja kaljaa. Looking forward to it. Luultavammin mä ja Noora vedetään kaksin käsin pizzaa ja mennään viim. Kympiltä nukkumaan..
Paras tapa tutustua surfauksen on ehdottomasti ns. surfficamppi. Viikko partioleiri tyyppistä elämää ja ohjatut tunnit, ruokaa ja hengailua. Suuntasimme surfcamp Australian leirille. Alla lenkki ja hyvät yöunet, aurinkorasvat naamassa valmiina laudalle. Seura yllätti, no tota, ei ehkä positiivisesti. Bussiin ilmeistyi 40 ruotsalaista alle 20 work and traveleria ja muutama muu puhtaasti meitä nuorempi surffari. Kun leirin surffippettajatkin osottautuivat meitä muutaman vuoden nuoremmiksi, Nooran kuuma surffariope kertoi iäkseen 18, alkoi ikäkriisi painaa päälle. Viimeistään opettajien mauttoman teinit alapää läpät saivat meidät repeämään ja puristelemaan epäuskoisena päätämme koko touhulle.. Henk. Koht. Lempparini oli kun kuuma surffiopeni, ikää about se 21, kysyi multa, että onko hän mielestäni kuumempi kuin Tom Cruise. Priceless!!!:D.
Itse touhu, siis surffaus, on ollut kyllä mahtavaa! Suu, nenä, silmät ovat täyttyneet. merivedestä. +30 Aussien vahvin aurinkorasvakaan ei riittänyt suojelamaan nenää auringolta. Päivät kuluvat vedessä, illat makaamme kuoleena surfficampin sohvalla. Muut leiriläiset tutustuvat tällävälin toisiinsa ja kaljaan.. Myös me olemme välillä sosiaalisia ja keskustelemme luontevasti millaista elämä lukion jälkeen on, niiiiin vapaata! Ihanaa!
Hiuksemme muuttuvat päivä päivältä enemmän rastojen suuntaan, mutta ensimmäinen "greenwave" eli iso vihreä, oikea surffiaalto tuli tänään surffattua, mahtavaa! Väliin mahtuu "muutama" pelonsekainen huuto, nenäsukellus isolta aallon harjalta kohti pohjaa, mustelmia, enemmän mustelmia, huutoa ja naurua. Kipeistä lihaksista ja puutuneista käsistä huolimatta välillä pääsee jo aallon harjalle. Useimmiten pääsee " surffari" fiilikseen ja toistaiseksi aina on päästy rantaan. Way to go!
P.s huomenna on leirin yhteinen baari-ilta, perjantaina "megabileet" joissa tarjotaan ilmaista pizzaa ja kaljaa. Looking forward to it. Luultavammin mä ja Noora vedetään kaksin käsin pizzaa ja mennään viim. Kympiltä nukkumaan..
lauantai 2. helmikuuta 2013
It' been while since we last met!
13 vuotta sitten meidän perheeseen muutti ensimmäinen vaihto-oppilas, Janet Australiasta. Olin tuolloin 12-vuotias, en puhunut juuri lainkaan englantia ja Australiastakin tiesin vain Vili Vilperi tv-sarjan hahmot. Muistan, kuinka Janet näytti kuvia perheestään, kotimaastaan ja ihmetteli juhannuksena aurinkoa, joka ei koskaan laskenut. Kun Janet lähti takaisin kotimaahansa, lupasin tulla heti visiitille, kunhan saisin rahaa lentolippuun, viimeistään parinvuoden päästä. Väliin mahtui yksi yläaste, lukio ja melkein loppuun saatettu lääkis, ennen kuin tie kulki Australiaan. Lähetin Janetille viestin facebookissa, olisiko kyläkutsu vielä voimassa ja sain samantien vastauksen "tottakai, ihanaa että tulet!"
Tapaaminen Melbournen bussiasemalla oli unohtumaton! Nauroimme, kuinka paljon olimme kasvaneet, Janetin ensi reaktio oli: siis ymmärrätkö sä englantia! Tästä alkoi vilkas kuulumisten vaihto, 13-vuodessa ehtii tapahtua yhtä sun toista. Janet on nykyisin lähes kolmekymppinen juristi, joka työskentelee Australian pääkaupungissa Camberrasaa Aborginaali ihmisten oikeuksien parissa. Vuosien aikana hän on opiskellut kansainvälistä lakia Indonesiassa ja Australiassa ja oppinut puhumaan Indonesiaa. Suomea hän puhuu edelleen hieman ja Suomesta hän muisti mm. Juhannuksen, kylätanssit, meidän perheen ja monet perhetutut ym.
Janetin perhe oli kutsunut meidät luokseen Castelmainen pikkukaupunkiin, noin puolitoista tuntia Melbournen ulkopuolelle. Saimme lämpimimmän mahdollisen vastaanoton, niin sään kuin vieraanvaraisuudenkin puolesta. Tuntui olevan vähintäänkin koko perheen, ellei jopa kylän sydämen asia, että meidät tutustutetaan Australialaisiin "pie" ruokiin, kaupungin kaivoshistoriaan, luontoon, kenguruihin. Janetin lääkärinä työskentelevä isä kierrätti meitä myös innoissaan paikallisessa terveyskeskus-sairaalassa ja kertoi Australialaisen terveydenhuollon salat. Seinillä roikkui julisteita aiheista "näin vältät ihosyövän ja lämpöhalvauksen, tarinat suomen pakkasista naurattivat kollegoita. Illalla juoksimme perheen isän perässä ympäri Australian takametsiä bongailemassa kenguruita. Tunnelma oli kuin olisimme keskellä "avara luonto" ohjelmaa!
Vieitmme maaseutuvierailua seuranneet päivät Janetin siskon luona Melbournessa. Saimme enemmän kuin kattavan kaupuikierroksen, sydämellisen huolenpidon, kengurubarbiqueen... Olimme todella innostuneita Australian luonnosta, joten Janetin perhe kierrätti meidät myös Australialaisiin eläimiin perehtyneessä eläintarhassa. Koalakarhut varastivat sydämemme!
Nyt istumme bussissa matkalla Sydneyhin. On aika suunnata surficampin aalloille, huomenna pitää kuitenkin vielä napata kuva siitä Oopperatalosta;). Jäähyväiset ovat aina yhtä surkeat, äskön Melbournen asemalla pohdittiin, että kuluukohan tässä vielä seuraavat 13 vuotta, ennen kuin näemme ja missä jälleennäkeminen tapahtuu. Onneksi fb-skype ja aina vaan kehittyvä tekniikka pitää ystävyyttä yllä välimatkasta huolimatta ja kuten totesimme, kymmenen vuotta kuluu silmän räpäyksessä.
Jotkut asiat ymmärtää vasta ajan kanssa. Viimeistään jälleennäkeminen Melbournen bussiasemalla herätti faktaan, kuinka upeaa ystävyys todella on ja miten hienoa työtä Rotaryt tekevät kun lähettävät nuoria vuodesta toiseen maailmalle vaihtoon. On liikuttavaa olla odotettu, toivottu ja tervetullut vieras maailman toisella puolen. Terveisiä valtatieltä Melbourne-Sydney ja tulkaapa mulle kylään heti kun palaan Suomeen. Kengurumakkaran sijaan paistan pannukakkua:)
Tapaaminen Melbournen bussiasemalla oli unohtumaton! Nauroimme, kuinka paljon olimme kasvaneet, Janetin ensi reaktio oli: siis ymmärrätkö sä englantia! Tästä alkoi vilkas kuulumisten vaihto, 13-vuodessa ehtii tapahtua yhtä sun toista. Janet on nykyisin lähes kolmekymppinen juristi, joka työskentelee Australian pääkaupungissa Camberrasaa Aborginaali ihmisten oikeuksien parissa. Vuosien aikana hän on opiskellut kansainvälistä lakia Indonesiassa ja Australiassa ja oppinut puhumaan Indonesiaa. Suomea hän puhuu edelleen hieman ja Suomesta hän muisti mm. Juhannuksen, kylätanssit, meidän perheen ja monet perhetutut ym.
Janetin perhe oli kutsunut meidät luokseen Castelmainen pikkukaupunkiin, noin puolitoista tuntia Melbournen ulkopuolelle. Saimme lämpimimmän mahdollisen vastaanoton, niin sään kuin vieraanvaraisuudenkin puolesta. Tuntui olevan vähintäänkin koko perheen, ellei jopa kylän sydämen asia, että meidät tutustutetaan Australialaisiin "pie" ruokiin, kaupungin kaivoshistoriaan, luontoon, kenguruihin. Janetin lääkärinä työskentelevä isä kierrätti meitä myös innoissaan paikallisessa terveyskeskus-sairaalassa ja kertoi Australialaisen terveydenhuollon salat. Seinillä roikkui julisteita aiheista "näin vältät ihosyövän ja lämpöhalvauksen, tarinat suomen pakkasista naurattivat kollegoita. Illalla juoksimme perheen isän perässä ympäri Australian takametsiä bongailemassa kenguruita. Tunnelma oli kuin olisimme keskellä "avara luonto" ohjelmaa!
Vieitmme maaseutuvierailua seuranneet päivät Janetin siskon luona Melbournessa. Saimme enemmän kuin kattavan kaupuikierroksen, sydämellisen huolenpidon, kengurubarbiqueen... Olimme todella innostuneita Australian luonnosta, joten Janetin perhe kierrätti meidät myös Australialaisiin eläimiin perehtyneessä eläintarhassa. Koalakarhut varastivat sydämemme!
Nyt istumme bussissa matkalla Sydneyhin. On aika suunnata surficampin aalloille, huomenna pitää kuitenkin vielä napata kuva siitä Oopperatalosta;). Jäähyväiset ovat aina yhtä surkeat, äskön Melbournen asemalla pohdittiin, että kuluukohan tässä vielä seuraavat 13 vuotta, ennen kuin näemme ja missä jälleennäkeminen tapahtuu. Onneksi fb-skype ja aina vaan kehittyvä tekniikka pitää ystävyyttä yllä välimatkasta huolimatta ja kuten totesimme, kymmenen vuotta kuluu silmän räpäyksessä.
Jotkut asiat ymmärtää vasta ajan kanssa. Viimeistään jälleennäkeminen Melbournen bussiasemalla herätti faktaan, kuinka upeaa ystävyys todella on ja miten hienoa työtä Rotaryt tekevät kun lähettävät nuoria vuodesta toiseen maailmalle vaihtoon. On liikuttavaa olla odotettu, toivottu ja tervetullut vieras maailman toisella puolen. Terveisiä valtatieltä Melbourne-Sydney ja tulkaapa mulle kylään heti kun palaan Suomeen. Kengurumakkaran sijaan paistan pannukakkua:)
tiistai 29. tammikuuta 2013
Getting to Australia
Nyt pieni pala Japania on koettu. Olo on, kuin olisi juuri maistanut ekaa kertaa sushia. Nyt tietää maun, tietää että se on hyvää, mutta itse sushista ei sen enempää osaa sanoa. Pitänee palata vielä asiaan. Vaikka Japanissa olisi ollut vielä enemmän kuin tarpeeksi nähtävää, alkoi vikana päivänä jo The Australia kutkuttaa. Matkalla oli kuitenkin muutama este.
Jo Suomessa meidän lentolippumme, suorat ja ruokaa sisältäneet, oli vaihdettu välilaskullisiksi halpalentoyhtiön ei ruokaa sisältäviksi 10h matkaksi. Matkapäivänä vaihtui myös välilaskupaikka, saapumisaika Sydneyhin ja ruokatarjoilu lennolla ei myöskään sisältynyt hintaan. Yritimme tiedustella vaihtoasiaa tiukan kohteliaasti lentokenttävirkailijalta. Valitettavasti hän ymmärsi vain " very basic english", mutta rautalangasta vääntämällä, paperin ja kynän avulla saimme selville, että jostain syystä Australiann itärannikolle suuntautuvat lennot ovat myöhässä. That's all.
Ensin vastaan hakkasi lentoyhtiö, sitten sääkin päätti, että me ei mihinkään Ausseihin mennä. Osakassa alko lumisade, mikä aiheutti tilannetta ja kaaosta lentokentälle. Kun lopulta pääsimme Australiaan, oli Pohjois-itä australiassa sijaitsevalla Cairnsin lentokentällä jo täydellinen tilanne. Itärannikolla oli hirmu-sade-joku tropiikki myrsky. Tämän vuoksi lentoja oli peruttu ja ennen kaikkea lentoyhtiöiden kaikki tietojärjestelmät kaatuneet.
Matkayönjälkeen loputon odotus-jonotus-ehkä tilanne rasitti, lopulta vaan nauratti. Päätimme olla mahdollisimman asiallisia ja fiksuja. Lopulta kävimme kysymässä monelta eri kenttävorkailijalta monta tyhmää kysymystä. Kello tikitti, illaksi oli varattu bussilippu välille Sydney-Melbourne, kenttävirkailija pyöritteli päätään, ei onnaa.
Vaan hitaasti, mutta varmasti lentoyhtiö käsin, siis käsin alkaen mustekynillä kirjoitettua boarding passia myöten, kirjasi meidät lennolle, Sydneyn lentokenttä pysyi auki ja meille jäi ruhtinaaliset 1h aikaa nauttia ylihintaista hampurilaisateriaa Sydneyn pääasemalla, kiitos ystävällisen lentokoeen vierusmatkaajatädin, joka otti sydämen asiakseen neuvoa meille tien lentokentältä pääasemalle.
Nyt karavaanari kulkee kovaa kyytiä kohti Melbournea ja me ihaillaan tumman sateista Aussiyötä, jossa loikkii kenguruja. Tai siis niin matkaopas väittää, toistaiseksi olemme nähneet mustaa taivasta ja vesipisaroita.:)
Jo Suomessa meidän lentolippumme, suorat ja ruokaa sisältäneet, oli vaihdettu välilaskullisiksi halpalentoyhtiön ei ruokaa sisältäviksi 10h matkaksi. Matkapäivänä vaihtui myös välilaskupaikka, saapumisaika Sydneyhin ja ruokatarjoilu lennolla ei myöskään sisältynyt hintaan. Yritimme tiedustella vaihtoasiaa tiukan kohteliaasti lentokenttävirkailijalta. Valitettavasti hän ymmärsi vain " very basic english", mutta rautalangasta vääntämällä, paperin ja kynän avulla saimme selville, että jostain syystä Australiann itärannikolle suuntautuvat lennot ovat myöhässä. That's all.
Ensin vastaan hakkasi lentoyhtiö, sitten sääkin päätti, että me ei mihinkään Ausseihin mennä. Osakassa alko lumisade, mikä aiheutti tilannetta ja kaaosta lentokentälle. Kun lopulta pääsimme Australiaan, oli Pohjois-itä australiassa sijaitsevalla Cairnsin lentokentällä jo täydellinen tilanne. Itärannikolla oli hirmu-sade-joku tropiikki myrsky. Tämän vuoksi lentoja oli peruttu ja ennen kaikkea lentoyhtiöiden kaikki tietojärjestelmät kaatuneet.
Matkayönjälkeen loputon odotus-jonotus-ehkä tilanne rasitti, lopulta vaan nauratti. Päätimme olla mahdollisimman asiallisia ja fiksuja. Lopulta kävimme kysymässä monelta eri kenttävorkailijalta monta tyhmää kysymystä. Kello tikitti, illaksi oli varattu bussilippu välille Sydney-Melbourne, kenttävirkailija pyöritteli päätään, ei onnaa.
Vaan hitaasti, mutta varmasti lentoyhtiö käsin, siis käsin alkaen mustekynillä kirjoitettua boarding passia myöten, kirjasi meidät lennolle, Sydneyn lentokenttä pysyi auki ja meille jäi ruhtinaaliset 1h aikaa nauttia ylihintaista hampurilaisateriaa Sydneyn pääasemalla, kiitos ystävällisen lentokoeen vierusmatkaajatädin, joka otti sydämen asiakseen neuvoa meille tien lentokentältä pääasemalle.
Nyt karavaanari kulkee kovaa kyytiä kohti Melbournea ja me ihaillaan tumman sateista Aussiyötä, jossa loikkii kenguruja. Tai siis niin matkaopas väittää, toistaiseksi olemme nähneet mustaa taivasta ja vesipisaroita.:)
Huippunopeasti kapseliin
Oli aika jättää Tokio taa ja suunnata kohti Osakaa, Japanin liikekeskusta. Matka taittui huippunopeasti luotijunalla. Tuli myös huippukalliiksi, vinkkinä Japaniin matkaaville: paikkavaraus maksaa lähes 50€. Nyökyttely ja iloinen yesyes hymy ei aina vie toivottuun lopputulokseen.
Itse junamatka olin osoitus siitä miten järjestys tuo nopeutta toimintaan. Jo Tokion asemalla japanilaiset olivat kerääntyneet kuuliaasti jonoihin, tämä toistui asemilla, pysähdyksiin ylimääräistä aikaa ei liiemmin kulunut. Juna kulki tasaisesti, maisemat vaihtuivat nopeasti. Vähän liiankin nopeaan, välillä matkapahoinvointi nousi kurkkuun ja toisaalta Fuji-vuorta olisi ihaillut vaikka tupla-ajan.
Osakassa majoittauduimme kapselihoteliin. Hotelin yhteydessä oli "kylpylä", eli amme jossa oli kiehuvan - kuuman - polttavaa vettä ja suomalaiseksi mainostettu sauna. Hoteli tarjoaa kaiken alkaen hammasharjoista pyjamiin. Tumman ruskeassa kietaisupyjamassa kipusimme muoviseen koppiin nukkumaan. Olo oli kuin olisi koira kennelissä, onneksi kaulapanta jäi puuttumaan. Eri jännä kokemus!
Itse junamatka olin osoitus siitä miten järjestys tuo nopeutta toimintaan. Jo Tokion asemalla japanilaiset olivat kerääntyneet kuuliaasti jonoihin, tämä toistui asemilla, pysähdyksiin ylimääräistä aikaa ei liiemmin kulunut. Juna kulki tasaisesti, maisemat vaihtuivat nopeasti. Vähän liiankin nopeaan, välillä matkapahoinvointi nousi kurkkuun ja toisaalta Fuji-vuorta olisi ihaillut vaikka tupla-ajan.
Osakassa majoittauduimme kapselihoteliin. Hotelin yhteydessä oli "kylpylä", eli amme jossa oli kiehuvan - kuuman - polttavaa vettä ja suomalaiseksi mainostettu sauna. Hoteli tarjoaa kaiken alkaen hammasharjoista pyjamiin. Tumman ruskeassa kietaisupyjamassa kipusimme muoviseen koppiin nukkumaan. Olo oli kuin olisi koira kennelissä, onneksi kaulapanta jäi puuttumaan. Eri jännä kokemus!
perjantai 25. tammikuuta 2013
Ihmeellinen ateria
"Sitä saa mitä tilaa" pitää paikkansa myös Japanissa, monesti vaan ei tiedä mitä tilaa. Olen syönyt vahingossa kaksi kertaa aterian, vieläkään en ole ihan varma, sisältääkö ruskea pihvinnäköinen juttu lautasella lihaa vai tofua. Hyvää oli silti! Arpomista helpottaisi, jos ruokalista olisi esim. englanniksi..
Ihanat sushi, nuudeli ja kala elämykset kruunasi tänään kuitenkin käynti ravintolassa, joka jätti kaikin puolin hiljaiseksi. "Suloinen lolitateini" toimi sisäänheittäjänä Maidreamin nimisessämravintolassa. Olimme kuulleet näistä yksinäisten liikemiesten suosimista "söpö" ravintoloista jo Suomessa, olisi kuuleman hämmentävä elämys, joten päätimme käydä katsomassa.
Löysimme itsemme vaaleanpunaisesta huoneesta, jossa taloudenhoitajiksinpukeutuneet, kimeä-ääniset japanilaistytöt tarjoilivat supersöpöjä annoksia, mm. Riisistä tehtyjä teddykarhuja. Tarjoilun ohessa nämä kotiapulaiset opettivat "söpöjä leikkejä", tanssivat, piirtelivät sydämmiä käyntikortteihin ym. Vieraat saivat päähänsä "hauskat ja söpöt" eläintenkorvat, mulle valikoitui koiran korvat. Sen kunniaksi sain haukkua kimeällä äänellä. Valitettavasti paikassa oli kuvauskielto. Ruuan lopuksi sai kuitenkin, maksua vastaan, ottaa valokuvan oman kotiapulaisensa kanssa.
Ei varmaan tarvitse mainita, että repesimme vähemmän söpöön, mutta kimeään nauruun heti, kun suljimme ravintolan oven.
P.s kieli ja kulttuurierojen aiheuttama hämmennys ei Japanissanrajoitu pelkästään ruokaan. Kävimme tänään myös ihastelemassa "tyypillistä mangakauppaa". Hetken ihmettelyn ja kummastelun jälkeen tajusimme, että olimme eksyneet mangakaupan sijaan erittäin vaaleanpunaiseen aikuisviihdekauppaan.
Ihanat sushi, nuudeli ja kala elämykset kruunasi tänään kuitenkin käynti ravintolassa, joka jätti kaikin puolin hiljaiseksi. "Suloinen lolitateini" toimi sisäänheittäjänä Maidreamin nimisessämravintolassa. Olimme kuulleet näistä yksinäisten liikemiesten suosimista "söpö" ravintoloista jo Suomessa, olisi kuuleman hämmentävä elämys, joten päätimme käydä katsomassa.
Löysimme itsemme vaaleanpunaisesta huoneesta, jossa taloudenhoitajiksinpukeutuneet, kimeä-ääniset japanilaistytöt tarjoilivat supersöpöjä annoksia, mm. Riisistä tehtyjä teddykarhuja. Tarjoilun ohessa nämä kotiapulaiset opettivat "söpöjä leikkejä", tanssivat, piirtelivät sydämmiä käyntikortteihin ym. Vieraat saivat päähänsä "hauskat ja söpöt" eläintenkorvat, mulle valikoitui koiran korvat. Sen kunniaksi sain haukkua kimeällä äänellä. Valitettavasti paikassa oli kuvauskielto. Ruuan lopuksi sai kuitenkin, maksua vastaan, ottaa valokuvan oman kotiapulaisensa kanssa.
Ei varmaan tarvitse mainita, että repesimme vähemmän söpöön, mutta kimeään nauruun heti, kun suljimme ravintolan oven.
P.s kieli ja kulttuurierojen aiheuttama hämmennys ei Japanissanrajoitu pelkästään ruokaan. Kävimme tänään myös ihastelemassa "tyypillistä mangakauppaa". Hetken ihmettelyn ja kummastelun jälkeen tajusimme, että olimme eksyneet mangakaupan sijaan erittäin vaaleanpunaiseen aikuisviihdekauppaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)