Islantilaisista puolet uskoo tosissaan ja yli kahdeksankymmentä prosenttia suhtautuu kunnioittaen "maanväkeen". Kyseessä on saaren oikea alkuperäinen väestö, viisas luonnonkansa, joka tarujenmukaan asuu maanalla yhdessä luonnon kanssa. Maakansaan uskomus ei jää pelkästään sanahelinäksi, vaan todella muuttuu teoksikin: mm. teitä ja taloja rakennetaan/ jätetään rakentamatta maakansan tahdon mukaisesti.
Kyllähän se aluksi kuulosti huuhaalta, oikeasti, maa Euroopassa uskoo kansansatuihin? Hoituuko sielä flunssatkin sitten jonkun shamaanin toimesta? (Välihuomautus, ei, Reykjavikissä on ihan sairaala.). Visiitti islantilaisessa luonnossa kuitenkin muutti ajatuksia. Pieni, kylmä pohjoinen saari, jossa golfvirran ansiosta on kohtuu lämmintä on täynnä luonnonoikkuja. Maasta pulppuaa kuumaa vettä, välillä niin voimalla että pelästyy (niinkuin allekirjoittanut eilen geysirillä). Tulivuoret purkautuvat sotkien koko Euroopan talouden ja lentoliikenteen, maa järisee. Valtion suurin historiallinen nähtävyys on kahden mannerlaatan yhtymä, kaunis ja idylinen kohouma järvenrannassa, jossa on kokoutunut parlamentti vuodesta 930 eKr, maailman vanhin parlamentti tosin on sittemmin siirtynyt Reykjavikiin.
Islannin kylmä, mutta tulinen luonto on kaunis, mutta arvaamaton. Sitä ei voi hallita. Noin 300 000 norjalaista entistä viikinkiä ja englantilaista viikinkejä maahan aikoinaan seurannutta, nykyisin islannin kansan muodostavaa ihmistä on kuitenkin päättänyt jatkaa elämää upealla saarellaan, yhdessä luonnon ja maakansan kanssa. Ei se luonnon kanssa asuminen varmaan huuono idea meille muillekaan olisi, ainakin välillä. Toki Islantikin elää 2010-lukua: kristinusko tuli saarelle jo aika päiviä sitten, maasturit huristelevat jäisiä katuja. Katuja, jotka välillä mutkittelevat kivien välistä, maakansan kiviä ei nimittäin voida valtatien vuoksi siirtää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti