Suuret valliriutat kuuluvat tunnetusti näihin "go before it is too late" kohteisiin. Kyseiset maailman upeimmat ja suurimmat koraalithan ovat kovaa vauhtia häviämässä maanpäältä. Me ehdimme paikalle hyvissä ajoin, ennen kuin oli liian myöhäistä. Turistivirrasta päätellen myös muutama muu ihminen ehti paikalle suht ajoissa.
Haluaisin kirjoittaa tähän pitkän ja puuduttavan tarinan sukeltamisen ihanuudesta. Haluaisin kuvailla, miten pienet, moniväriset kalat elivät omaa elämäänsä riutan väriloisteessa jn. Näinhän asia luontofilmeissä onkin, mutta ihmiselle, jolle kotirannan ahvenkin näyttäytyy pelottavana haina, li ensimmäinen sukelluskokemus ( oikeammin snorklaus retki) lähes paniikkikohtauksen paikka. Ajoimme supernopealla veneellä (jep, saasteet tuhoavat valliriuttaa!) kala-apajille. Ohjaajan heittäessä ämpäristä ruokaa, paikalle pöllähti tuhannen kalan nälkäinen pirajaparvi ja turistit hyppäsivät snorkkelilla tänne sekaan. Tunsin itseni ala-asteikäiseksi pelkuriksi, joka jälleen istuu laiturilla ja odottaa, että ahven uisi pois, ennen kuin uskaltautuu veteen.
Itse sukelluksesta nautin öö, kaksi minuuttia. Kalat olivat värikkäitä, koralejakin oli. Sitten snorkkalin näkökenttään ui iso, ruma, musta kala. Muut matkaajat olivat innoissaan, minä melkein itkin. Aluksi luulin että kyseessä olisi hai, joka söisi minut. Vasta veneessä tajusin, että kyseessä oli yksi suurista ihmeistä, iso kala, jota varten sitä ruokaakin veteen heitettiin. Siis minä en ollutkaan se veteenheitetty ruoka.
Onneksemme vaihdoimme sukelluspaikkaa. Nyt siirryimme keinotekoisista syötetään kaloja, jotta turistit niitä näkisi meiningistä bongaamaan kilpikonnia. Otin veteen turvakseni lötköpötkön ja aloitin snorklauksen tällä kertaa rannan liepeeltä. Hengitin syvään. Katselin. Aloin nähdä koralleja ja tällä kertaa kaloja oli vähemmän (jokaista isompaa toki pelästyin). Säännöllisesti, noin viiden sekunnin välein, nostin pääni ylös vedestä ja tarkistin, ettämolin turvassa. Sitten lasien eteen pohjalle ilmestyi iso kivi, joka osoittautui ruokailevaksi kilpikonnaksi. Tunsin hetkellisen sukeltamisen riemun, kun muutaman minuutin ajannkurkistin kilpikonnan elämään pinnan alla. Konna söi riuttaa ja nautti elämästään. Välillä se sukelsi pintaan ottamaan happea, sukeltaakseen takaisin korallisen sekaan. Upeaa! Myös muiden 10 kanssamatkaajan mielestä.. Konna ei liiasta yleisöstä piitannut ja päättikin pian sukeltaa rauhallisemmille vesille. Minä hyppäsin veneeseen ihailemaan maisemia, turvallisen välimatkan päästä kaloista!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti