It' been while since we last met!

13 vuotta sitten meidän perheeseen muutti ensimmäinen vaihto-oppilas, Janet Australiasta. Olin tuolloin 12-vuotias, en puhunut juuri lainkaan englantia ja Australiastakin tiesin vain Vili Vilperi tv-sarjan hahmot. Muistan, kuinka Janet näytti kuvia perheestään, kotimaastaan ja ihmetteli juhannuksena aurinkoa, joka ei koskaan laskenut. Kun Janet lähti takaisin kotimaahansa, lupasin tulla heti visiitille, kunhan saisin rahaa lentolippuun, viimeistään parinvuoden päästä. Väliin mahtui yksi yläaste, lukio ja melkein loppuun saatettu lääkis, ennen kuin tie kulki Australiaan. Lähetin Janetille viestin facebookissa, olisiko kyläkutsu vielä voimassa ja sain samantien vastauksen "tottakai, ihanaa että tulet!"

Tapaaminen Melbournen bussiasemalla oli unohtumaton! Nauroimme, kuinka paljon olimme kasvaneet, Janetin ensi reaktio oli: siis ymmärrätkö sä englantia! Tästä alkoi vilkas kuulumisten vaihto, 13-vuodessa ehtii tapahtua yhtä sun toista. Janet on nykyisin lähes kolmekymppinen juristi, joka työskentelee Australian pääkaupungissa Camberrasaa Aborginaali ihmisten oikeuksien parissa. Vuosien aikana hän on opiskellut kansainvälistä lakia Indonesiassa ja Australiassa ja oppinut puhumaan Indonesiaa. Suomea hän puhuu edelleen hieman ja Suomesta hän muisti mm. Juhannuksen, kylätanssit, meidän perheen ja monet perhetutut ym.

Janetin perhe oli kutsunut meidät luokseen Castelmainen pikkukaupunkiin, noin puolitoista tuntia Melbournen ulkopuolelle. Saimme lämpimimmän mahdollisen vastaanoton, niin sään kuin vieraanvaraisuudenkin puolesta. Tuntui olevan vähintäänkin koko perheen, ellei jopa kylän sydämen asia, että meidät tutustutetaan Australialaisiin "pie" ruokiin, kaupungin kaivoshistoriaan, luontoon, kenguruihin. Janetin lääkärinä työskentelevä isä kierrätti meitä myös innoissaan paikallisessa terveyskeskus-sairaalassa ja kertoi Australialaisen terveydenhuollon salat. Seinillä roikkui julisteita aiheista "näin vältät ihosyövän ja lämpöhalvauksen, tarinat suomen pakkasista naurattivat kollegoita. Illalla juoksimme perheen isän perässä ympäri Australian takametsiä bongailemassa kenguruita. Tunnelma oli kuin olisimme keskellä "avara luonto" ohjelmaa!

Vieitmme maaseutuvierailua seuranneet päivät Janetin siskon luona Melbournessa. Saimme enemmän kuin kattavan kaupuikierroksen, sydämellisen huolenpidon, kengurubarbiqueen... Olimme todella innostuneita Australian luonnosta, joten Janetin perhe kierrätti meidät myös Australialaisiin eläimiin perehtyneessä eläintarhassa. Koalakarhut varastivat sydämemme!

Nyt istumme bussissa matkalla Sydneyhin. On aika suunnata surficampin aalloille, huomenna pitää kuitenkin vielä napata kuva siitä Oopperatalosta;). Jäähyväiset ovat aina yhtä surkeat, äskön Melbournen asemalla pohdittiin, että kuluukohan tässä vielä seuraavat 13 vuotta, ennen kuin näemme ja missä jälleennäkeminen tapahtuu. Onneksi fb-skype ja aina vaan kehittyvä tekniikka pitää ystävyyttä yllä välimatkasta huolimatta ja kuten totesimme, kymmenen vuotta kuluu silmän räpäyksessä.

Jotkut asiat ymmärtää vasta ajan kanssa. Viimeistään jälleennäkeminen Melbournen bussiasemalla herätti faktaan, kuinka upeaa ystävyys todella on ja miten hienoa työtä Rotaryt tekevät kun lähettävät nuoria vuodesta toiseen maailmalle vaihtoon. On liikuttavaa olla odotettu, toivottu ja tervetullut vieras maailman toisella puolen. Terveisiä valtatieltä Melbourne-Sydney ja tulkaapa mulle kylään heti kun palaan Suomeen. Kengurumakkaran sijaan paistan pannukakkua:)