Maailmaa on nyt tultu koettua monenlaisen menopelin kanssa: lentokone, metro, luotijuna, bussi, taksilla ollaan menty kerran. Koralliriutoilla vaihdoimme kanootti ja moottorivene yhdistelmiin. Eilen poljimme hyvien viinien perässä pyörällä taistingistä taistingiin, välillä tangon takana huimasi. Jalkojen päällä on käyty, samoin surffilaudan. Nyt meillä on ollut kolme päivää oma kulkupeli, pieni vaaleansininen kärry, jonka ratti on väärällä ((paikallisille oikealla)) puolella.
Itse auton vuokraus oli pienimuotoinen show, kolmas auto toden sanoi. Vuokraamassamme automerkissä (( älkää herran tähden kysykö nimeä, kaikkein halvin! )) kun oli kahdesta ensimmäisestä autosta tippunut kuskin puolen penkinsäätövipu.. Kahden tunnin etsinnän, ihmettelyn ja kyselyn jälkeen löytyi viimein menopeli, jossa penkin saa silleen ylös, ettei tartte ihan makuuasennossa ajaa. Arvatkaa kuinka monta minuuttia pähkäilimme, ennen kuin edes tajusimme kyseessä olevan meistä riippumaton ongelma.. Vasemman puolinen liikennekäyttäytyminen sujuu hienosti, Noora ajaa ja mä kiljahdan välillä kun luulen että ollaan väärällä puolella tietä:).
Matkan tekoa ovat piristäneet maisemat ja luonto, joiden vuoksi pysähtelemme säännöllisesti ja kameran muistikortti pursuaa maisemakuvia. Radiossa rätisee ysikytluvun poppi. Tänään saimme ajomatkaksi seuralaisen chilestä, kun poimimme liftaavan reppureissaajan kyytiin. Parin tunnin aikana kuulimme tarinoita chileläisestä elämästä ja kerroimme jälleen kerran, että Suomen Kuusamossa oli hetki sitten -30 astetta pakkasta ja me oltiin pilkillä (todisteeksi näytimme myös kuvia). Liftarikaverin tarinat voittavat kyllä särisevän radion mennen tullen!
Määränpäämme oli idyllinen rantakaupunki Kaikoura. Täällä aktiviteeteina on delfiinit, valaat ja hylkeet. Luulimme, että niitä näkisi helposti ja kaikkialla. Paikan päällä selvisi, että delfiinejä näät, jos olet valmis maksamaan itsesi kipeäksi parin tunnin venematkasta, delfiinien kanssa pääset uimaan, jos olet niin kipeä, että maksat lystistä 170 dollaria eli noin 130€. Hylkeiden kanssa pääsee uimaan alehintaan. Valaita voi jahdata veneen lisäksi helikopterilla. Muuta tekemistä? Voit surfata, mutta aallot eivät ole mitään superhyviä.
Päädyimme tekemään päiväkävelyn. Parin tunnin rantatrekin varrella oli hienoja ja tosi vaihtelevia maisemia ja aurinko ottava hyljeparvi. Kyseiset eläimet eivät juuri ihmisistä välittäneet, melkeinpä antoivat silittää itseään. Onneksi paikalle oli laitettu kohtuu monta kylttiä tiedoittamaan eläinten olevan villejä, sillä esim. Aasiasta tulleet kamerakaulaiset turistikansat eivät ihan tuntuneet ymmärtävän, että kyseessä kuitenkin on VILLIeläin, joka vastaa halausta tavoittelevaan lähentely -yritykseen murinalla.
Delfiinejä ei nyt näkynyt, onneksi tässä on vielä Fizi edessä ( ja jos ei delfiinejä näy, niin se on ainakin Uusi-Seelantilaisen krikettijoukkueen, johon tutustuimme, top-10 bilemesta. Hmm. ). Kaikouran hostellimme, Albatrossi, on myös hurmannut meidät kesämökkimäisen idylisellä olemuksellaan, mukavalla henkilökunnalla ja plussaa siitä, että hostelin seiniltä voi lainata kitaran ja soittotaitoiset ihmiset vetää niillä livemusiikkia.
Huomenna moottoritie on kuuma ja edessä siintävä jäätikkö kylmä!
torstai 28. helmikuuta 2013
Kulkurin elämää
Kolme kuukautta matkalla on, ylläri, pitkä aika. Hiljalleen uppoudut matkailumaailmaan. Elät maailmassa, jossa kaikki tuntuvat olevan matkalla. Kouluun kulkevat paikalliset ovat kuin rekvisiittaa, joka pitää yllä kulissia " normaalista paikallisesta elämästä". Jokainen päivä on seikkailu, seikkailemisesta tulee arkea ja paikallisten normaali arki tuntuu kiehtovalta ja kaukaiselta. Oma arki on aamuluennon sijaa herätys ja rinkan pakkaus. Reppureisaaajan arjen ihanuus ja kamaluus tiivistyy muutamaan seikkaan:
Rinkka: pakkaat ja purat. Sateen yllättäessä kaivat rinkan alimpana olevaa goretakkia, jonka seurauksena kaikki vaatteesi kastuvat. Mikään ei koskaan löydy helposti, kaikki tavarat ovat lytyssä. Rinkka, jonka litramäärä rajoittaa shoppailuasi. Rinkka, joka painaa olkapäihisi punaiset hankaumat. Rinkka, joka kaksinkertaistaa kokosi, jolloin Japanin metron kurveissa sohaiset paikallista kipeästi kylkeen. Silti, reppu on reissumiehen ((naisen)) ainoa järkevä pakkausmuoto, vai miten se perässävedettävä matkalaukku liikkuisi pitkin maailman metrokäytäviä?
Hostelit: kun yli kuukauden ajan olet jakanut huoneesi 6-8 eri maata, sukupuolta, ikää ja unirytmiä omaavan ihmisen kanssa, tuntuu oudolta edes ajatella yksiössä asumista. Käsitys omasta sängystä muuttuu tarkoittamaan paikkaa, jonka jalkopäässä kuivuu pyyhe tällä hetkellä. Osa yllättää ihanalla tunnelmalla, osasta saat jopa homeisen vastaanoton.
Matkakumppanit: ystävystyt tunniksi ruotsalaisen kanssa, kerrot elämäntarinasi portugaliksi brasilialaiselle matkakumppanille tunnissa ja vertailet surffikemuksia norjalaisen lukkosepän kanssa. Kenenkään nimiä et muista, osa löytyy fb kavereista matkan jälkeen. Ihmisistä jää muistijälki " se tosi hyvä tyyppi Sydneystä, joka tavattiin Tokiossa. Ei ku hän olikin Melbournesta". Ainoa pysyvä matkakumppani on Noora ja hänestä onkin muodostunut siamilainen kaksonen! Jaemme jo puheissamme kaikki alkaen mielipiteistä ja hyttysenpuremista. "Meillä on tätä ihottumaa. Tai siis mulla on."
Vaatteet: kun mukana on kahdet farkut, niin jossain kohtaa tuntuu, että joka päivä mulla on herran jestas nää samat vaatteet!
Passi: se ainoa asia, jota ei saa hävittää. Aiheuttaa murheita ja harmaita hiuksia, koska sitä EI saa, EI saa hävittää. Tärkein asia kannattaa pitää lähellä vatsaa, passi kulkeekin kätevästi rumassa ja hiostavassa turvavyössä mukana.
Free WiFi: tarvitset ilmaista nettiä jos esim. Haluat varata hostellin // kuulla edes jotain uutista Suomesta. Aina kun sitä tarvitset, sitä ei löydy. Onneksi aina voit mennä kolalle mäkkiin ja nauttia kolan lisäksi wifistä, kolan hinnalla.
Kartta: rinkan pohjalla on karttoja monista kaupungeista, kylistä, metroista.. Mutta aina se, mitä juuri satut tarvitsemaan on pohjimmaisena // marinoitunut aurinkorasvalla.
Lääkevarasto: 5 vuotta lääkistä, muutama matka ja sairastettu tauti ja silti: ensi kerralla otan reppuun myös ne flunssalääkkeet, antihistamiinin, kortisonivoiteen, urheiluteipin, laastarin, desifiointiaineen ym. Nim. Ostettu - kyllä ja eipä ollut kaikkea helppoa ilman reseptiä vongata.
Rinkka: pakkaat ja purat. Sateen yllättäessä kaivat rinkan alimpana olevaa goretakkia, jonka seurauksena kaikki vaatteesi kastuvat. Mikään ei koskaan löydy helposti, kaikki tavarat ovat lytyssä. Rinkka, jonka litramäärä rajoittaa shoppailuasi. Rinkka, joka painaa olkapäihisi punaiset hankaumat. Rinkka, joka kaksinkertaistaa kokosi, jolloin Japanin metron kurveissa sohaiset paikallista kipeästi kylkeen. Silti, reppu on reissumiehen ((naisen)) ainoa järkevä pakkausmuoto, vai miten se perässävedettävä matkalaukku liikkuisi pitkin maailman metrokäytäviä?
Hostelit: kun yli kuukauden ajan olet jakanut huoneesi 6-8 eri maata, sukupuolta, ikää ja unirytmiä omaavan ihmisen kanssa, tuntuu oudolta edes ajatella yksiössä asumista. Käsitys omasta sängystä muuttuu tarkoittamaan paikkaa, jonka jalkopäässä kuivuu pyyhe tällä hetkellä. Osa yllättää ihanalla tunnelmalla, osasta saat jopa homeisen vastaanoton.
Matkakumppanit: ystävystyt tunniksi ruotsalaisen kanssa, kerrot elämäntarinasi portugaliksi brasilialaiselle matkakumppanille tunnissa ja vertailet surffikemuksia norjalaisen lukkosepän kanssa. Kenenkään nimiä et muista, osa löytyy fb kavereista matkan jälkeen. Ihmisistä jää muistijälki " se tosi hyvä tyyppi Sydneystä, joka tavattiin Tokiossa. Ei ku hän olikin Melbournesta". Ainoa pysyvä matkakumppani on Noora ja hänestä onkin muodostunut siamilainen kaksonen! Jaemme jo puheissamme kaikki alkaen mielipiteistä ja hyttysenpuremista. "Meillä on tätä ihottumaa. Tai siis mulla on."
Vaatteet: kun mukana on kahdet farkut, niin jossain kohtaa tuntuu, että joka päivä mulla on herran jestas nää samat vaatteet!
Passi: se ainoa asia, jota ei saa hävittää. Aiheuttaa murheita ja harmaita hiuksia, koska sitä EI saa, EI saa hävittää. Tärkein asia kannattaa pitää lähellä vatsaa, passi kulkeekin kätevästi rumassa ja hiostavassa turvavyössä mukana.
Free WiFi: tarvitset ilmaista nettiä jos esim. Haluat varata hostellin // kuulla edes jotain uutista Suomesta. Aina kun sitä tarvitset, sitä ei löydy. Onneksi aina voit mennä kolalle mäkkiin ja nauttia kolan lisäksi wifistä, kolan hinnalla.
Kartta: rinkan pohjalla on karttoja monista kaupungeista, kylistä, metroista.. Mutta aina se, mitä juuri satut tarvitsemaan on pohjimmaisena // marinoitunut aurinkorasvalla.
Lääkevarasto: 5 vuotta lääkistä, muutama matka ja sairastettu tauti ja silti: ensi kerralla otan reppuun myös ne flunssalääkkeet, antihistamiinin, kortisonivoiteen, urheiluteipin, laastarin, desifiointiaineen ym. Nim. Ostettu - kyllä ja eipä ollut kaikkea helppoa ilman reseptiä vongata.
sunnuntai 24. helmikuuta 2013
Hurmaava pääkaupunki
Kaikenlaisten parlamenttitalo täytteisten pääkaupunkien joukossa Uuden-Seelannin pääkaupunki Wellington, 120 000 asukasta, oli lämmin ja kotoisa yllätys. Kaupunkia kuvaa parhaiten sen kuuluisa nykytaide monumentti: yhdistelmä ämpäreitä, jotka heittävät vettä kadulle. Meidät otti vastaan iloisen ystävällinen ihmismassa, joka vaelsi kohti rugby ottelua. Aikaa löytyi kuitenkin opasta, pyytämättä, reppureissaajat hostelille.
Lentokoneen lehtinen suositteli Wellingtonin gourmee elämää ja baareja. Oli aika lähteä ulos, nyt vuorien sijaan baariin. Koska aikaa oli vain yksi ilta, tai no yö, otimme nopean taktiikan. Ensin pizzaa ja jätskiä elo vähemmän gourmee ruokaa nassun, sitten baarikadulle. Yliopston vuoksi Wellingtonissa on asukaslukuun suhteutettuna enemmän baareja kuin New Yorkissa, joten valinnan varaa riitti. Kulttuuri-ihmisinä nautimme ensimmäiset siiderit pubissa ja katsoimme Rugbyä, joka näyttää siis aikuisten miesten hassulta painilta pallon perässä ja on uudenseelannin kansallisurheilu.
Seuraaviin kohteisiin meitä ohjasi sisäänheittäjien tarjoamat ilmaisdrinkkiliput, hot chich's paikka jäi nyt kuitenkin nimensä vuoksi väliin.. Wellingtonin kauniitnpuurakennukset hämäsivät myös yökiitäjää:
Saara: musta toi "opera house" näyttää siistiltä mestalta! Sinne!
Noora: Saara se on oopperatalo.
Saara: siis sellanen missä lauletaan? Mut ei siis karaokea.
Noora: niin. Se on kansallisooppera.
Lopulta illan menomestaksi valikoitui sympaattinen Dynamontyyppinen paikka, jossa soi tanssittava poppi ja ennen kaikkea gangman style, jonka parveke tarjosi jäähdyttelymahdollisuuden ja josta saimme seuraa paikalliselta krikettijoukkueelta, joka vietti yhden pelaajansa polttareita. Pidimme Suomenlippua korkealla, onneksi pelaajista yksi oli saanut kosketusta Suomen kulttruuriin jo etukäteen kun oli lomaillut Teneriffalla.. Baari pysyi auki aina aamu kuuteen, meidän silmät tosin sulkeutuivat hieman aiemmin.
Sunnuntai ja matkan budjetti kului letkeästi Wellingtonin kirpputoreilla ja muissa jännissä kaupoissa. Edellisen illan kulttuuritarjonta piti hulen siitä, että gourmee pekoniaamupala maistui.. Myös pakollinen museo tulivuori ja maanjäristysinfoineen tuli koettua. Saimme myös todistaa paikallisten hyppyinnostusta, kun tusina teinejä vietti kesäpäivää hyppien Wellingtonin satama-altaasen. Illalla alkoi orientoituminen Wteläsaaren maisemiin Hobiittileffan parissa. Kaiken kaikkiaan sympaattinen pääkaupunki olisi ollut "place to be" vielä muutaman päivän ajan, mutta laivaliput etelään oli jo ostettu. Hobiittien matka jatkuu!
(( kaikille, jotka viimeisestä laiseesta pelästyivät lohdutukseksi: emme ole vielä alkaneet larpata// superfanittaa TSHta, yritin vaan ollu luova matkapahoinvoinnista huolimatta. Olemme nyt siis lautalla matkalla väli pohjois-eteläsaaret))
Lentokoneen lehtinen suositteli Wellingtonin gourmee elämää ja baareja. Oli aika lähteä ulos, nyt vuorien sijaan baariin. Koska aikaa oli vain yksi ilta, tai no yö, otimme nopean taktiikan. Ensin pizzaa ja jätskiä elo vähemmän gourmee ruokaa nassun, sitten baarikadulle. Yliopston vuoksi Wellingtonissa on asukaslukuun suhteutettuna enemmän baareja kuin New Yorkissa, joten valinnan varaa riitti. Kulttuuri-ihmisinä nautimme ensimmäiset siiderit pubissa ja katsoimme Rugbyä, joka näyttää siis aikuisten miesten hassulta painilta pallon perässä ja on uudenseelannin kansallisurheilu.
Seuraaviin kohteisiin meitä ohjasi sisäänheittäjien tarjoamat ilmaisdrinkkiliput, hot chich's paikka jäi nyt kuitenkin nimensä vuoksi väliin.. Wellingtonin kauniitnpuurakennukset hämäsivät myös yökiitäjää:
Saara: musta toi "opera house" näyttää siistiltä mestalta! Sinne!
Noora: Saara se on oopperatalo.
Saara: siis sellanen missä lauletaan? Mut ei siis karaokea.
Noora: niin. Se on kansallisooppera.
Lopulta illan menomestaksi valikoitui sympaattinen Dynamontyyppinen paikka, jossa soi tanssittava poppi ja ennen kaikkea gangman style, jonka parveke tarjosi jäähdyttelymahdollisuuden ja josta saimme seuraa paikalliselta krikettijoukkueelta, joka vietti yhden pelaajansa polttareita. Pidimme Suomenlippua korkealla, onneksi pelaajista yksi oli saanut kosketusta Suomen kulttruuriin jo etukäteen kun oli lomaillut Teneriffalla.. Baari pysyi auki aina aamu kuuteen, meidän silmät tosin sulkeutuivat hieman aiemmin.
Sunnuntai ja matkan budjetti kului letkeästi Wellingtonin kirpputoreilla ja muissa jännissä kaupoissa. Edellisen illan kulttuuritarjonta piti hulen siitä, että gourmee pekoniaamupala maistui.. Myös pakollinen museo tulivuori ja maanjäristysinfoineen tuli koettua. Saimme myös todistaa paikallisten hyppyinnostusta, kun tusina teinejä vietti kesäpäivää hyppien Wellingtonin satama-altaasen. Illalla alkoi orientoituminen Wteläsaaren maisemiin Hobiittileffan parissa. Kaiken kaikkiaan sympaattinen pääkaupunki olisi ollut "place to be" vielä muutaman päivän ajan, mutta laivaliput etelään oli jo ostettu. Hobiittien matka jatkuu!
(( kaikille, jotka viimeisestä laiseesta pelästyivät lohdutukseksi: emme ole vielä alkaneet larpata// superfanittaa TSHta, yritin vaan ollu luova matkapahoinvoinnista huolimatta. Olemme nyt siis lautalla matkalla väli pohjois-eteläsaaret))
Täällä haisee!
Saavuimme Rotoruaan, tuohon edellisen tekstin kauniiseen Maorikylään. Kaupunki oli toki kaunis, mutta ilmassa tuoksui paha haju. "Tässä kaupungissa on varmaan viemäriongelma", päättelimme äärimmäisen nohevina. Parin tunnin päästä käyty hedelmällinen keskustelu paikallisen kanssa osoitti havaintomme kuitenkin vääräksi: kyseessä on volkaaninen thermoenergia, tulivuori ja laava siis suomeksi, joka haisee!
Anteeksi ala-asteen opettajani, en tiennyt, että Uusi-Seelanti kuuluu niiden maiden joukkoon, jossa on järistyksiä, tulivuoria ym. Luulin, että geysirejä näkee Islannissa. Pohjoissaarella on kuitenkin huomattavaa mannerlaatta aktiivisuutta. Rotoruassa ihailimme termaalisia lähteitä, siis pieniä lätäköitä, joista pulppusi kiehuvaa vettä ja pidimme nenästä kiinni. Geysiiri vierailu jäi rahan//ajan puutteen vuoksi väliin ( mistä lähtien luonnon kohteista voidaan vaatia 40 dollarin sisäänpääsymaksua?! ).
Siirryimme eteenpäin, tunti Rotoruasta etelään aukeaa Uudenseelannin suurin järvi, syntynyt muuten tulivuoren purkauksesta, ja sen rannalla pieni Taboan kylä. Järven toisella puolella kohoaa upea tulivuorialue, joka muodostaa Tongariro natinonal park alueen. Täällä on Uuden-Seelannin pohjoisosan kuuluisin ja ilmeisesti myös kaunein vaellusreitti. Kuuluisin ainakin siitä lähtien, kun eräs elokuvaohjaaja keksi, että luonnonsuojelualueen tulivuori on niinkin jylhä, että sinne kannattaa heittää sormus.. Vaellussauvojen seassa Tongariron aluetta vaelsikin muutama "wannabe hobiitti" , eli LOTR, eli the lord of the rings fani.
Mekin lähdimme katsomaan kuuluisaa tulivuorta ja ennen kaikkea upeita maisemia. Koko Tongariro cross nimistä trekkiä ei pysty juuri tällä hetkellä kävelemään, sillä vuori on alkanut alktivoitua ja lähettelee näin ollen suht runsaita savumerkkejä. Puolikas reitti ja tulivuoren valloitus kohotti kuitenkin kivasti kuntoa ja täytti kameran muistikorttia muutamalla uudella kuvalla. Termaalisesti aktiivinen maaperä helli väsyneitä jalkoja seuraavana päivänä luonnon omalla paljulla, kuumalla purolla. Maapallon ulkopuolinen termaalinen pallo taas piti huolen, että vaelluksen jälkeen kasvot olivat kunnolla palaneet.
Kuuman pohjoisen jälkeen otamme nyt suunnan Etelään. Uuden-Seelannin pääkaupunki Wellington toimii porttina Etelä-Saarelle, jossa asuu alle neljäsosa, noin miljoona, uusiseelantilaista, lampaita, delfiinejä ja jossa on maailman suurin benjihyppy sekä jäätiköitä. Ennen Etelä saaren extreme kokemuksia on vuorossa kuitenkin tälle blondille matkan pelottavin osa: auton vuokraus. Allekirjoittaneen autoiluhistorialla vääränpuoleinen liikenne ja liikenneympyrät voivat aiheuttaa ongelmaa. Onneksi Noora lupasi ajaa!
Kuvassa kuuluisa TSH vuori ja yksi wannabe hobitti Tongariro tulivuoren huipulla! Huomaa uusi goretakki, myös aurinkolasit on ehditty hävittää.
Loppukevennyksenä pieni keskustelu vuorenvalloituksen lomassa:
Saara: mäkin haluun tollasen oman oppaan, ku tolla saksalaisella. Tollasen, joka kantaa mun kamat ja vedet tänne vuorelle!
Noora: tollasta opasta kutsutaan aviomieheksi..
Anteeksi ala-asteen opettajani, en tiennyt, että Uusi-Seelanti kuuluu niiden maiden joukkoon, jossa on järistyksiä, tulivuoria ym. Luulin, että geysirejä näkee Islannissa. Pohjoissaarella on kuitenkin huomattavaa mannerlaatta aktiivisuutta. Rotoruassa ihailimme termaalisia lähteitä, siis pieniä lätäköitä, joista pulppusi kiehuvaa vettä ja pidimme nenästä kiinni. Geysiiri vierailu jäi rahan//ajan puutteen vuoksi väliin ( mistä lähtien luonnon kohteista voidaan vaatia 40 dollarin sisäänpääsymaksua?! ).
Siirryimme eteenpäin, tunti Rotoruasta etelään aukeaa Uudenseelannin suurin järvi, syntynyt muuten tulivuoren purkauksesta, ja sen rannalla pieni Taboan kylä. Järven toisella puolella kohoaa upea tulivuorialue, joka muodostaa Tongariro natinonal park alueen. Täällä on Uuden-Seelannin pohjoisosan kuuluisin ja ilmeisesti myös kaunein vaellusreitti. Kuuluisin ainakin siitä lähtien, kun eräs elokuvaohjaaja keksi, että luonnonsuojelualueen tulivuori on niinkin jylhä, että sinne kannattaa heittää sormus.. Vaellussauvojen seassa Tongariron aluetta vaelsikin muutama "wannabe hobiitti" , eli LOTR, eli the lord of the rings fani.
Mekin lähdimme katsomaan kuuluisaa tulivuorta ja ennen kaikkea upeita maisemia. Koko Tongariro cross nimistä trekkiä ei pysty juuri tällä hetkellä kävelemään, sillä vuori on alkanut alktivoitua ja lähettelee näin ollen suht runsaita savumerkkejä. Puolikas reitti ja tulivuoren valloitus kohotti kuitenkin kivasti kuntoa ja täytti kameran muistikorttia muutamalla uudella kuvalla. Termaalisesti aktiivinen maaperä helli väsyneitä jalkoja seuraavana päivänä luonnon omalla paljulla, kuumalla purolla. Maapallon ulkopuolinen termaalinen pallo taas piti huolen, että vaelluksen jälkeen kasvot olivat kunnolla palaneet.
Kuuman pohjoisen jälkeen otamme nyt suunnan Etelään. Uuden-Seelannin pääkaupunki Wellington toimii porttina Etelä-Saarelle, jossa asuu alle neljäsosa, noin miljoona, uusiseelantilaista, lampaita, delfiinejä ja jossa on maailman suurin benjihyppy sekä jäätiköitä. Ennen Etelä saaren extreme kokemuksia on vuorossa kuitenkin tälle blondille matkan pelottavin osa: auton vuokraus. Allekirjoittaneen autoiluhistorialla vääränpuoleinen liikenne ja liikenneympyrät voivat aiheuttaa ongelmaa. Onneksi Noora lupasi ajaa!
Kuvassa kuuluisa TSH vuori ja yksi wannabe hobitti Tongariro tulivuoren huipulla! Huomaa uusi goretakki, myös aurinkolasit on ehditty hävittää.
Loppukevennyksenä pieni keskustelu vuorenvalloituksen lomassa:
Saara: mäkin haluun tollasen oman oppaan, ku tolla saksalaisella. Tollasen, joka kantaa mun kamat ja vedet tänne vuorelle!
Noora: tollasta opasta kutsutaan aviomieheksi..
tiistai 19. helmikuuta 2013
Aitoa ja alkuperäistä
Lähdet maailmalle katsomaan aitoa ja alkuperäistä meininkiä. Palat halusta löytää kulttuurien helmet. Haluat kokea saunaan verrattavan perinne elämyksen Uudessa-Seelannissa, kunnes petyt. Suomalaisen ihmisen on ollut vaikeaa ymmärtää, että tyypillinen Aussi tai Uusi-Seelantilainen on itseasiassa pari sukupolvea maassa asunut britti, intialainen tai jopa kiinalainen. Kun Uusi-Seelantilainen kysyy, mitä haluat syödä ja vastaat että jotain teille tyypillistä, löydät itsesi sushilta. Nam!
Onneksi on alkuperäiskansat. Australiassa aborginaalit sulautuivat massaan // emme vieraileet heidän alueillaan. Uudessa-Seelannissa maorit pompahtivat katukuvasta julki jo Aucklandissa ja heidän kiinnostava kulttuurinsa johdatti meidät Rotoruaan, maorikaupunkiin, jossa 30% asukkaista on aitoa ja alkuperäistä Uusi-Seelantilaista.
Osuimme sattumalta // onnekkaan lonely planet löydön vuoksi Rotoruaan juuri aikana, jolloin järjestetään kerran kahdessa vuodessa kilpailtava maoritanssi, haka, kilpailu. Pikkukaupunkiin onkin kokoontunut bussilasteittain haka tanssijoita ja heitä kannustavia maoreita. Aikoinaan maoriet ovat purjehtineet uuteen-seelantiin komeilla puuveneillä. Nyt he ajavat maastureillaan ympäri kyliä. Eteläsaarivaltiojuuret paljastaa tumma ulkonäkö ja heimotatuoinnit koristavat maorien kasvoja vielä nykyäänkin. Maoria puhutaan edelleen, kia ora on muuten terve ja tervehdykseksi hierotaan neniä vastakkain, onneksi ei ole flunssa kausi..
Itse hakatanssi festivaali oli meidän osalta sinäänsä fail, että tämän päivän ilmainen avausosuus sisälsi 5 minuuttia upeaa ja huippuunsa tunnelmaista haka tanssia ja 3 tuntia puheita ja laulua, kielenä maori. Keskityimmekin siis festivaalitunnelmaan. Ihailimme komeita tatuointeja ja erotuimme polynesialaisten joukosta paikalle eksyneiden kymmenen muun turistin lisäksi viimeistään, kun pyysimme saada kuvata paikallisten kasvo tatuointeja.
Australian aborginaaleja ja maoreja kiusaa nykyaikana alkuperäiskansoille tuttu vitsaus: korostettu elintapasairastavuus. Festivaalikansasta huomattava osa oli reilun ylipainoista ja ilm. Diabetes on kunnon ongelma niin maorien kuin aborginaalienkin joukossa, mielenkiintoista että miksi. Nykyajan maorin ei enää tarvitse metsästää, tätäkin blogia päivitellään nyt Mc donalsista maoritaideteosten keskeltä. Maoritaiteen ja kulttuurin täytteisen päivän jälkeen matka jatkuu huomenna kohti tarusormusten herran maisemia. Tulivuorelle kipuaminen hivelee kuuleman silmiä ja ehkäpä polttaa mahassa makaavan burgerin.:)
P.s kuvassa nettiNoora ja taustalla mäkin maoritaidetta
Onneksi on alkuperäiskansat. Australiassa aborginaalit sulautuivat massaan // emme vieraileet heidän alueillaan. Uudessa-Seelannissa maorit pompahtivat katukuvasta julki jo Aucklandissa ja heidän kiinnostava kulttuurinsa johdatti meidät Rotoruaan, maorikaupunkiin, jossa 30% asukkaista on aitoa ja alkuperäistä Uusi-Seelantilaista.
Osuimme sattumalta // onnekkaan lonely planet löydön vuoksi Rotoruaan juuri aikana, jolloin järjestetään kerran kahdessa vuodessa kilpailtava maoritanssi, haka, kilpailu. Pikkukaupunkiin onkin kokoontunut bussilasteittain haka tanssijoita ja heitä kannustavia maoreita. Aikoinaan maoriet ovat purjehtineet uuteen-seelantiin komeilla puuveneillä. Nyt he ajavat maastureillaan ympäri kyliä. Eteläsaarivaltiojuuret paljastaa tumma ulkonäkö ja heimotatuoinnit koristavat maorien kasvoja vielä nykyäänkin. Maoria puhutaan edelleen, kia ora on muuten terve ja tervehdykseksi hierotaan neniä vastakkain, onneksi ei ole flunssa kausi..
Itse hakatanssi festivaali oli meidän osalta sinäänsä fail, että tämän päivän ilmainen avausosuus sisälsi 5 minuuttia upeaa ja huippuunsa tunnelmaista haka tanssia ja 3 tuntia puheita ja laulua, kielenä maori. Keskityimmekin siis festivaalitunnelmaan. Ihailimme komeita tatuointeja ja erotuimme polynesialaisten joukosta paikalle eksyneiden kymmenen muun turistin lisäksi viimeistään, kun pyysimme saada kuvata paikallisten kasvo tatuointeja.
Australian aborginaaleja ja maoreja kiusaa nykyaikana alkuperäiskansoille tuttu vitsaus: korostettu elintapasairastavuus. Festivaalikansasta huomattava osa oli reilun ylipainoista ja ilm. Diabetes on kunnon ongelma niin maorien kuin aborginaalienkin joukossa, mielenkiintoista että miksi. Nykyajan maorin ei enää tarvitse metsästää, tätäkin blogia päivitellään nyt Mc donalsista maoritaideteosten keskeltä. Maoritaiteen ja kulttuurin täytteisen päivän jälkeen matka jatkuu huomenna kohti tarusormusten herran maisemia. Tulivuorelle kipuaminen hivelee kuuleman silmiä ja ehkäpä polttaa mahassa makaavan burgerin.:)
P.s kuvassa nettiNoora ja taustalla mäkin maoritaidetta
sunnuntai 17. helmikuuta 2013
Tervetuloa maapallon toiselle puolelle!
Terveiset Uudesta-Seelannista! Olet tänne tervetullut ja saat lämpimän vastaanoton, kunhan ensin peset kenkäsi ja syöt hedelmäsi Australian puolella.
Kuten kaikki varmaan tietävät, Uusi-Seelantia, samoin kuin Aussit, ovat saaria ja niillä elää harvinaisia eläimiä. Näitä kannattaa suojella, kynsin ja hampain. Alkuperäisen eläimistön puolesta käydään huumesodan kaltaista taistelua. Australia on tarkka, Uusiseelanti pikkutarkka. Astuessasi lentokoneeseen saat maahantulokaavakkeen. Merkitset, että kannat mukanasi salmiakkia(lahja vanhalle vaihtarille, joka sitä toivoi), lääkkeitä(=buranaa ym.), vaelluskenkiä, muttet telttaa ja räpylöitä.
Tullissa odotat kauan, kunnes pääset tiskille 1 kertomaan hymyilevälle tullimiehelle, mitä salmiakki on. Farmakologian luennoista on hyötyä viimeistään, kun kerrot, mitä duact tabletit sisältävät. Ehkä kohdassa 3 tullitarkastus saat esitellä tullimiehelle vaelluskenkäsi. Vastaukseksi saat päänpuristuksen ja pian tullimies onkin jo pesemässä likaisia kengätpohjiasi! Onneksi emme raahanneet tänne telttaa.. Australiassa vastaavassa tilanteessa seisot turistirivissä rinkkasi kanssa "maakoiran" haistellessa, ettei kassissasi ole mitään liian orgaanista. Huumeiden ym. Sijaan todistelet sataan kertaa, ettei laukkusi sisällä banaania, appelsiiniä, vesimelonia, eikä edes ananasta. Lopulta rinkkasi läpivalaistaan, löytyneistä hedelmistä seuraisi muuteen 400 dollarin sakko.
Onneksi meillä oli mukana vain likaiset kengät (anteeksi äiti!). Australiaan kun oli jo unohtunut goretakki, niin hetken sydäntä kylmäsi, että lisätäänkö ostoslistaan myös uudet gorekengät. Onneksi pääsimme puhtain jaloin jatkamaan matkaa kohti Maorien ja tuhansien benji ym. Hyppyjen maata.
Kuten kaikki varmaan tietävät, Uusi-Seelantia, samoin kuin Aussit, ovat saaria ja niillä elää harvinaisia eläimiä. Näitä kannattaa suojella, kynsin ja hampain. Alkuperäisen eläimistön puolesta käydään huumesodan kaltaista taistelua. Australia on tarkka, Uusiseelanti pikkutarkka. Astuessasi lentokoneeseen saat maahantulokaavakkeen. Merkitset, että kannat mukanasi salmiakkia(lahja vanhalle vaihtarille, joka sitä toivoi), lääkkeitä(=buranaa ym.), vaelluskenkiä, muttet telttaa ja räpylöitä.
Tullissa odotat kauan, kunnes pääset tiskille 1 kertomaan hymyilevälle tullimiehelle, mitä salmiakki on. Farmakologian luennoista on hyötyä viimeistään, kun kerrot, mitä duact tabletit sisältävät. Ehkä kohdassa 3 tullitarkastus saat esitellä tullimiehelle vaelluskenkäsi. Vastaukseksi saat päänpuristuksen ja pian tullimies onkin jo pesemässä likaisia kengätpohjiasi! Onneksi emme raahanneet tänne telttaa.. Australiassa vastaavassa tilanteessa seisot turistirivissä rinkkasi kanssa "maakoiran" haistellessa, ettei kassissasi ole mitään liian orgaanista. Huumeiden ym. Sijaan todistelet sataan kertaa, ettei laukkusi sisällä banaania, appelsiiniä, vesimelonia, eikä edes ananasta. Lopulta rinkkasi läpivalaistaan, löytyneistä hedelmistä seuraisi muuteen 400 dollarin sakko.
Onneksi meillä oli mukana vain likaiset kengät (anteeksi äiti!). Australiaan kun oli jo unohtunut goretakki, niin hetken sydäntä kylmäsi, että lisätäänkö ostoslistaan myös uudet gorekengät. Onneksi pääsimme puhtain jaloin jatkamaan matkaa kohti Maorien ja tuhansien benji ym. Hyppyjen maata.
keskiviikko 13. helmikuuta 2013
Nemoa etsimässä
Suuret valliriutat kuuluvat tunnetusti näihin "go before it is too late" kohteisiin. Kyseiset maailman upeimmat ja suurimmat koraalithan ovat kovaa vauhtia häviämässä maanpäältä. Me ehdimme paikalle hyvissä ajoin, ennen kuin oli liian myöhäistä. Turistivirrasta päätellen myös muutama muu ihminen ehti paikalle suht ajoissa.
Haluaisin kirjoittaa tähän pitkän ja puuduttavan tarinan sukeltamisen ihanuudesta. Haluaisin kuvailla, miten pienet, moniväriset kalat elivät omaa elämäänsä riutan väriloisteessa jn. Näinhän asia luontofilmeissä onkin, mutta ihmiselle, jolle kotirannan ahvenkin näyttäytyy pelottavana haina, li ensimmäinen sukelluskokemus ( oikeammin snorklaus retki) lähes paniikkikohtauksen paikka. Ajoimme supernopealla veneellä (jep, saasteet tuhoavat valliriuttaa!) kala-apajille. Ohjaajan heittäessä ämpäristä ruokaa, paikalle pöllähti tuhannen kalan nälkäinen pirajaparvi ja turistit hyppäsivät snorkkelilla tänne sekaan. Tunsin itseni ala-asteikäiseksi pelkuriksi, joka jälleen istuu laiturilla ja odottaa, että ahven uisi pois, ennen kuin uskaltautuu veteen.
Itse sukelluksesta nautin öö, kaksi minuuttia. Kalat olivat värikkäitä, koralejakin oli. Sitten snorkkalin näkökenttään ui iso, ruma, musta kala. Muut matkaajat olivat innoissaan, minä melkein itkin. Aluksi luulin että kyseessä olisi hai, joka söisi minut. Vasta veneessä tajusin, että kyseessä oli yksi suurista ihmeistä, iso kala, jota varten sitä ruokaakin veteen heitettiin. Siis minä en ollutkaan se veteenheitetty ruoka.
Onneksemme vaihdoimme sukelluspaikkaa. Nyt siirryimme keinotekoisista syötetään kaloja, jotta turistit niitä näkisi meiningistä bongaamaan kilpikonnia. Otin veteen turvakseni lötköpötkön ja aloitin snorklauksen tällä kertaa rannan liepeeltä. Hengitin syvään. Katselin. Aloin nähdä koralleja ja tällä kertaa kaloja oli vähemmän (jokaista isompaa toki pelästyin). Säännöllisesti, noin viiden sekunnin välein, nostin pääni ylös vedestä ja tarkistin, ettämolin turvassa. Sitten lasien eteen pohjalle ilmestyi iso kivi, joka osoittautui ruokailevaksi kilpikonnaksi. Tunsin hetkellisen sukeltamisen riemun, kun muutaman minuutin ajannkurkistin kilpikonnan elämään pinnan alla. Konna söi riuttaa ja nautti elämästään. Välillä se sukelsi pintaan ottamaan happea, sukeltaakseen takaisin korallisen sekaan. Upeaa! Myös muiden 10 kanssamatkaajan mielestä.. Konna ei liiasta yleisöstä piitannut ja päättikin pian sukeltaa rauhallisemmille vesille. Minä hyppäsin veneeseen ihailemaan maisemia, turvallisen välimatkan päästä kaloista!
Haluaisin kirjoittaa tähän pitkän ja puuduttavan tarinan sukeltamisen ihanuudesta. Haluaisin kuvailla, miten pienet, moniväriset kalat elivät omaa elämäänsä riutan väriloisteessa jn. Näinhän asia luontofilmeissä onkin, mutta ihmiselle, jolle kotirannan ahvenkin näyttäytyy pelottavana haina, li ensimmäinen sukelluskokemus ( oikeammin snorklaus retki) lähes paniikkikohtauksen paikka. Ajoimme supernopealla veneellä (jep, saasteet tuhoavat valliriuttaa!) kala-apajille. Ohjaajan heittäessä ämpäristä ruokaa, paikalle pöllähti tuhannen kalan nälkäinen pirajaparvi ja turistit hyppäsivät snorkkelilla tänne sekaan. Tunsin itseni ala-asteikäiseksi pelkuriksi, joka jälleen istuu laiturilla ja odottaa, että ahven uisi pois, ennen kuin uskaltautuu veteen.
Itse sukelluksesta nautin öö, kaksi minuuttia. Kalat olivat värikkäitä, koralejakin oli. Sitten snorkkalin näkökenttään ui iso, ruma, musta kala. Muut matkaajat olivat innoissaan, minä melkein itkin. Aluksi luulin että kyseessä olisi hai, joka söisi minut. Vasta veneessä tajusin, että kyseessä oli yksi suurista ihmeistä, iso kala, jota varten sitä ruokaakin veteen heitettiin. Siis minä en ollutkaan se veteenheitetty ruoka.
Onneksemme vaihdoimme sukelluspaikkaa. Nyt siirryimme keinotekoisista syötetään kaloja, jotta turistit niitä näkisi meiningistä bongaamaan kilpikonnia. Otin veteen turvakseni lötköpötkön ja aloitin snorklauksen tällä kertaa rannan liepeeltä. Hengitin syvään. Katselin. Aloin nähdä koralleja ja tällä kertaa kaloja oli vähemmän (jokaista isompaa toki pelästyin). Säännöllisesti, noin viiden sekunnin välein, nostin pääni ylös vedestä ja tarkistin, ettämolin turvassa. Sitten lasien eteen pohjalle ilmestyi iso kivi, joka osoittautui ruokailevaksi kilpikonnaksi. Tunsin hetkellisen sukeltamisen riemun, kun muutaman minuutin ajannkurkistin kilpikonnan elämään pinnan alla. Konna söi riuttaa ja nautti elämästään. Välillä se sukelsi pintaan ottamaan happea, sukeltaakseen takaisin korallisen sekaan. Upeaa! Myös muiden 10 kanssamatkaajan mielestä.. Konna ei liiasta yleisöstä piitannut ja päättikin pian sukeltaa rauhallisemmille vesille. Minä hyppäsin veneeseen ihailemaan maisemia, turvallisen välimatkan päästä kaloista!
maanantai 11. helmikuuta 2013
Hotel California
Ei, emme asu missään hotel California, such a lovely place paikassa. Tuo kyseinen laulu vaan soi täysillä juuri nyt sisään hostelimme kuuden hengen dormihuoneeseen. Sleep well, bileet loppuvat klo kaksi aikaisintaan ((tänään on maanantai)).
Yleensä hostelit ovat ihanan rentoja paikkoja, jotka täyttyvät ympäri maailmaa koostuvista reissaajista rinkoineen. Okei, hoteliin verrattuna joudut itse petaamaan sänkysi ja minibudjetilla kun mennään niin vieressä saattaa kuorsata saksalainen kanssamatkaaja. Välillä yhteiskeittiössä pitää pyyhkiä pöytä ja kos hosteli sisältää aamiaisen, niin tämä on luultavimmin valkoista leipää marmelaadilla + kippo muroja. Ei valittamista.
Nyt olemme kuitenkin valinneet korostetun halvan, halvimma, 15 e//yö puljun, joka on siis Aussimittakaavassa superhalpa. Emme odottaneet juuri mitään. Mutta tämä ylitti tai oikeammin alitti kaikki odotuksemme. Huoneessa ei haise tunkkaiselta, täällä lemuaa! Huoneen nurkassa on kaatopaikka. Ympäri huonetta on miljoonittain roskia, pieniä pulloja jn. Vessassa on ruotsalaisen teinimatkatoverin meikkejä, edellisten matkaajien käytettyjä wc tavaroita ja viemäri täynnä hiuksia. Yhteiskeittiössä haisee home. Hostelli on sijoitettu idylisesti paikan vilkkaimman yökerhon takapihalle. Saat kuunnella musiikkia 24/7.
Onneksi asioilla on positiivinen puolensa: maisemat suurten valliriuttojen naapurissa ovat upeat. Päivät kulunevat riuttaan tutustuen, huomenna on vuorossa melontaa kilpikonnien kotona, ylihuomenna snorklausta valliriutalla, jännää. Torstaina muutamme uuteen kaupunkiin, lauantaina uuteen maahan kun Uusi-Seelanti kutsuu. Seuraavan hostelin kohdalla varaamme ennemmin yhden lisäpäivystyksen kuin säästämme viisi euroa. Nauttikaa kotirauhasta:).
Yleensä hostelit ovat ihanan rentoja paikkoja, jotka täyttyvät ympäri maailmaa koostuvista reissaajista rinkoineen. Okei, hoteliin verrattuna joudut itse petaamaan sänkysi ja minibudjetilla kun mennään niin vieressä saattaa kuorsata saksalainen kanssamatkaaja. Välillä yhteiskeittiössä pitää pyyhkiä pöytä ja kos hosteli sisältää aamiaisen, niin tämä on luultavimmin valkoista leipää marmelaadilla + kippo muroja. Ei valittamista.
Nyt olemme kuitenkin valinneet korostetun halvan, halvimma, 15 e//yö puljun, joka on siis Aussimittakaavassa superhalpa. Emme odottaneet juuri mitään. Mutta tämä ylitti tai oikeammin alitti kaikki odotuksemme. Huoneessa ei haise tunkkaiselta, täällä lemuaa! Huoneen nurkassa on kaatopaikka. Ympäri huonetta on miljoonittain roskia, pieniä pulloja jn. Vessassa on ruotsalaisen teinimatkatoverin meikkejä, edellisten matkaajien käytettyjä wc tavaroita ja viemäri täynnä hiuksia. Yhteiskeittiössä haisee home. Hostelli on sijoitettu idylisesti paikan vilkkaimman yökerhon takapihalle. Saat kuunnella musiikkia 24/7.
Onneksi asioilla on positiivinen puolensa: maisemat suurten valliriuttojen naapurissa ovat upeat. Päivät kulunevat riuttaan tutustuen, huomenna on vuorossa melontaa kilpikonnien kotona, ylihuomenna snorklausta valliriutalla, jännää. Torstaina muutamme uuteen kaupunkiin, lauantaina uuteen maahan kun Uusi-Seelanti kutsuu. Seuraavan hostelin kohdalla varaamme ennemmin yhden lisäpäivystyksen kuin säästämme viisi euroa. Nauttikaa kotirauhasta:).
Suolaista elämää
Viisi päivää surfficampillä ja viikonloppu Aussien virallisessa hippimestassa, Byron Bayssa on takana. Surffaus on ollut mahtavaa! Mielipide on riippumaton allekirjoittaneen lukuisista mustelmista, superkipeistä käsilihaksista, ärtyneistä silmistä, meriveden kirveltämästä nenästä ja haalistuneesta hiusväristä.
Surfficampillä elettiin siis aallon harjalla nuoressa seurassa. Byron Bayssa taas tuoksui letkeä ilmapiiri ja maistui orgaaninen hippiruoka. Bilepaikan ennakko-oletuksen antanut kaupunki yllätti kauneudellaan ja niitä crazy megabileitäkään ei joka kulman takana ollut, ainoastaan reppureissaajien suosima Cheeck monkey mesta tarjosi Salon Onnela 2000 -luvun alussa kertaa 1000 mauttomampaa menoa. (Kävimme syömässä ja lähdimme pois ennen kuin amatöörimiesstrippari aloitti illan shown!)
Saimme paikallisoppaaksi Ellin, lukiokaverini joka work and travel matkansa jälkeen päätyi Byroniin "vähän pidemmäksi aikaa", nyt tästä on kulunut jo neljä vuotta. Vaihdoimme kuulumisia lukioajoista lähtien ja näimme Byronin majakan, jonka päältä näkyivät upeat maisemat merelle ja kukkuloille. Myös surffausta tuli tehtyä, vähän vaativampi lauta ja isommat aallot tosin aiheuttivat haastetta.. Hurjan yöelämä sijaan kävimme kuuntelemassa Ellin poikaystävän kaverin kitarasooloa, mikä oli letkeää. Sunnuntaina söimme kotitekoista jäätelöä, orgaanista ruokaa ja nautimme viimeisestä aalloista.
Aaltojen jälkeen on aika vaihtaa virallisesti aallon pohjaan. Edessä on isot valliriutat, "pakko kai ne on nähdä ennen kuin tuhoutuvat." Sukellus pintaa syvemmälle tekee ainakin hyvää ravun punaiseksi palaneelle hiusrajajakaukselle, otsonikerroksen aukosta Aussien yllä ei varoitella turhaan. Rasvaa naamaan ja menoks!
Surfficampillä elettiin siis aallon harjalla nuoressa seurassa. Byron Bayssa taas tuoksui letkeä ilmapiiri ja maistui orgaaninen hippiruoka. Bilepaikan ennakko-oletuksen antanut kaupunki yllätti kauneudellaan ja niitä crazy megabileitäkään ei joka kulman takana ollut, ainoastaan reppureissaajien suosima Cheeck monkey mesta tarjosi Salon Onnela 2000 -luvun alussa kertaa 1000 mauttomampaa menoa. (Kävimme syömässä ja lähdimme pois ennen kuin amatöörimiesstrippari aloitti illan shown!)
Saimme paikallisoppaaksi Ellin, lukiokaverini joka work and travel matkansa jälkeen päätyi Byroniin "vähän pidemmäksi aikaa", nyt tästä on kulunut jo neljä vuotta. Vaihdoimme kuulumisia lukioajoista lähtien ja näimme Byronin majakan, jonka päältä näkyivät upeat maisemat merelle ja kukkuloille. Myös surffausta tuli tehtyä, vähän vaativampi lauta ja isommat aallot tosin aiheuttivat haastetta.. Hurjan yöelämä sijaan kävimme kuuntelemassa Ellin poikaystävän kaverin kitarasooloa, mikä oli letkeää. Sunnuntaina söimme kotitekoista jäätelöä, orgaanista ruokaa ja nautimme viimeisestä aalloista.
Aaltojen jälkeen on aika vaihtaa virallisesti aallon pohjaan. Edessä on isot valliriutat, "pakko kai ne on nähdä ennen kuin tuhoutuvat." Sukellus pintaa syvemmälle tekee ainakin hyvää ravun punaiseksi palaneelle hiusrajajakaukselle, otsonikerroksen aukosta Aussien yllä ei varoitella turhaan. Rasvaa naamaan ja menoks!
perjantai 8. helmikuuta 2013
Aallon harjaa ja merenpohjaa
Surffaus, tuo elämäntapaurheilu, johon kuuluu aurinko, aallot, suolavedenraiskaama tukka, kuumat miehet ja kalja. Jees, viikko on kulunut aallon harjalla.. Tai oikeammin aallon sisällä, luonnon omassa pesukoneessa, kun valtameri on näyttänyt Suomitytöille voimaansa.
Paras tapa tutustua surfauksen on ehdottomasti ns. surfficamppi. Viikko partioleiri tyyppistä elämää ja ohjatut tunnit, ruokaa ja hengailua. Suuntasimme surfcamp Australian leirille. Alla lenkki ja hyvät yöunet, aurinkorasvat naamassa valmiina laudalle. Seura yllätti, no tota, ei ehkä positiivisesti. Bussiin ilmeistyi 40 ruotsalaista alle 20 work and traveleria ja muutama muu puhtaasti meitä nuorempi surffari. Kun leirin surffippettajatkin osottautuivat meitä muutaman vuoden nuoremmiksi, Nooran kuuma surffariope kertoi iäkseen 18, alkoi ikäkriisi painaa päälle. Viimeistään opettajien mauttoman teinit alapää läpät saivat meidät repeämään ja puristelemaan epäuskoisena päätämme koko touhulle.. Henk. Koht. Lempparini oli kun kuuma surffiopeni, ikää about se 21, kysyi multa, että onko hän mielestäni kuumempi kuin Tom Cruise. Priceless!!!:D.
Itse touhu, siis surffaus, on ollut kyllä mahtavaa! Suu, nenä, silmät ovat täyttyneet. merivedestä. +30 Aussien vahvin aurinkorasvakaan ei riittänyt suojelamaan nenää auringolta. Päivät kuluvat vedessä, illat makaamme kuoleena surfficampin sohvalla. Muut leiriläiset tutustuvat tällävälin toisiinsa ja kaljaan.. Myös me olemme välillä sosiaalisia ja keskustelemme luontevasti millaista elämä lukion jälkeen on, niiiiin vapaata! Ihanaa!
Hiuksemme muuttuvat päivä päivältä enemmän rastojen suuntaan, mutta ensimmäinen "greenwave" eli iso vihreä, oikea surffiaalto tuli tänään surffattua, mahtavaa! Väliin mahtuu "muutama" pelonsekainen huuto, nenäsukellus isolta aallon harjalta kohti pohjaa, mustelmia, enemmän mustelmia, huutoa ja naurua. Kipeistä lihaksista ja puutuneista käsistä huolimatta välillä pääsee jo aallon harjalle. Useimmiten pääsee " surffari" fiilikseen ja toistaiseksi aina on päästy rantaan. Way to go!
P.s huomenna on leirin yhteinen baari-ilta, perjantaina "megabileet" joissa tarjotaan ilmaista pizzaa ja kaljaa. Looking forward to it. Luultavammin mä ja Noora vedetään kaksin käsin pizzaa ja mennään viim. Kympiltä nukkumaan..
Paras tapa tutustua surfauksen on ehdottomasti ns. surfficamppi. Viikko partioleiri tyyppistä elämää ja ohjatut tunnit, ruokaa ja hengailua. Suuntasimme surfcamp Australian leirille. Alla lenkki ja hyvät yöunet, aurinkorasvat naamassa valmiina laudalle. Seura yllätti, no tota, ei ehkä positiivisesti. Bussiin ilmeistyi 40 ruotsalaista alle 20 work and traveleria ja muutama muu puhtaasti meitä nuorempi surffari. Kun leirin surffippettajatkin osottautuivat meitä muutaman vuoden nuoremmiksi, Nooran kuuma surffariope kertoi iäkseen 18, alkoi ikäkriisi painaa päälle. Viimeistään opettajien mauttoman teinit alapää läpät saivat meidät repeämään ja puristelemaan epäuskoisena päätämme koko touhulle.. Henk. Koht. Lempparini oli kun kuuma surffiopeni, ikää about se 21, kysyi multa, että onko hän mielestäni kuumempi kuin Tom Cruise. Priceless!!!:D.
Itse touhu, siis surffaus, on ollut kyllä mahtavaa! Suu, nenä, silmät ovat täyttyneet. merivedestä. +30 Aussien vahvin aurinkorasvakaan ei riittänyt suojelamaan nenää auringolta. Päivät kuluvat vedessä, illat makaamme kuoleena surfficampin sohvalla. Muut leiriläiset tutustuvat tällävälin toisiinsa ja kaljaan.. Myös me olemme välillä sosiaalisia ja keskustelemme luontevasti millaista elämä lukion jälkeen on, niiiiin vapaata! Ihanaa!
Hiuksemme muuttuvat päivä päivältä enemmän rastojen suuntaan, mutta ensimmäinen "greenwave" eli iso vihreä, oikea surffiaalto tuli tänään surffattua, mahtavaa! Väliin mahtuu "muutama" pelonsekainen huuto, nenäsukellus isolta aallon harjalta kohti pohjaa, mustelmia, enemmän mustelmia, huutoa ja naurua. Kipeistä lihaksista ja puutuneista käsistä huolimatta välillä pääsee jo aallon harjalle. Useimmiten pääsee " surffari" fiilikseen ja toistaiseksi aina on päästy rantaan. Way to go!
P.s huomenna on leirin yhteinen baari-ilta, perjantaina "megabileet" joissa tarjotaan ilmaista pizzaa ja kaljaa. Looking forward to it. Luultavammin mä ja Noora vedetään kaksin käsin pizzaa ja mennään viim. Kympiltä nukkumaan..
lauantai 2. helmikuuta 2013
It' been while since we last met!
13 vuotta sitten meidän perheeseen muutti ensimmäinen vaihto-oppilas, Janet Australiasta. Olin tuolloin 12-vuotias, en puhunut juuri lainkaan englantia ja Australiastakin tiesin vain Vili Vilperi tv-sarjan hahmot. Muistan, kuinka Janet näytti kuvia perheestään, kotimaastaan ja ihmetteli juhannuksena aurinkoa, joka ei koskaan laskenut. Kun Janet lähti takaisin kotimaahansa, lupasin tulla heti visiitille, kunhan saisin rahaa lentolippuun, viimeistään parinvuoden päästä. Väliin mahtui yksi yläaste, lukio ja melkein loppuun saatettu lääkis, ennen kuin tie kulki Australiaan. Lähetin Janetille viestin facebookissa, olisiko kyläkutsu vielä voimassa ja sain samantien vastauksen "tottakai, ihanaa että tulet!"
Tapaaminen Melbournen bussiasemalla oli unohtumaton! Nauroimme, kuinka paljon olimme kasvaneet, Janetin ensi reaktio oli: siis ymmärrätkö sä englantia! Tästä alkoi vilkas kuulumisten vaihto, 13-vuodessa ehtii tapahtua yhtä sun toista. Janet on nykyisin lähes kolmekymppinen juristi, joka työskentelee Australian pääkaupungissa Camberrasaa Aborginaali ihmisten oikeuksien parissa. Vuosien aikana hän on opiskellut kansainvälistä lakia Indonesiassa ja Australiassa ja oppinut puhumaan Indonesiaa. Suomea hän puhuu edelleen hieman ja Suomesta hän muisti mm. Juhannuksen, kylätanssit, meidän perheen ja monet perhetutut ym.
Janetin perhe oli kutsunut meidät luokseen Castelmainen pikkukaupunkiin, noin puolitoista tuntia Melbournen ulkopuolelle. Saimme lämpimimmän mahdollisen vastaanoton, niin sään kuin vieraanvaraisuudenkin puolesta. Tuntui olevan vähintäänkin koko perheen, ellei jopa kylän sydämen asia, että meidät tutustutetaan Australialaisiin "pie" ruokiin, kaupungin kaivoshistoriaan, luontoon, kenguruihin. Janetin lääkärinä työskentelevä isä kierrätti meitä myös innoissaan paikallisessa terveyskeskus-sairaalassa ja kertoi Australialaisen terveydenhuollon salat. Seinillä roikkui julisteita aiheista "näin vältät ihosyövän ja lämpöhalvauksen, tarinat suomen pakkasista naurattivat kollegoita. Illalla juoksimme perheen isän perässä ympäri Australian takametsiä bongailemassa kenguruita. Tunnelma oli kuin olisimme keskellä "avara luonto" ohjelmaa!
Vieitmme maaseutuvierailua seuranneet päivät Janetin siskon luona Melbournessa. Saimme enemmän kuin kattavan kaupuikierroksen, sydämellisen huolenpidon, kengurubarbiqueen... Olimme todella innostuneita Australian luonnosta, joten Janetin perhe kierrätti meidät myös Australialaisiin eläimiin perehtyneessä eläintarhassa. Koalakarhut varastivat sydämemme!
Nyt istumme bussissa matkalla Sydneyhin. On aika suunnata surficampin aalloille, huomenna pitää kuitenkin vielä napata kuva siitä Oopperatalosta;). Jäähyväiset ovat aina yhtä surkeat, äskön Melbournen asemalla pohdittiin, että kuluukohan tässä vielä seuraavat 13 vuotta, ennen kuin näemme ja missä jälleennäkeminen tapahtuu. Onneksi fb-skype ja aina vaan kehittyvä tekniikka pitää ystävyyttä yllä välimatkasta huolimatta ja kuten totesimme, kymmenen vuotta kuluu silmän räpäyksessä.
Jotkut asiat ymmärtää vasta ajan kanssa. Viimeistään jälleennäkeminen Melbournen bussiasemalla herätti faktaan, kuinka upeaa ystävyys todella on ja miten hienoa työtä Rotaryt tekevät kun lähettävät nuoria vuodesta toiseen maailmalle vaihtoon. On liikuttavaa olla odotettu, toivottu ja tervetullut vieras maailman toisella puolen. Terveisiä valtatieltä Melbourne-Sydney ja tulkaapa mulle kylään heti kun palaan Suomeen. Kengurumakkaran sijaan paistan pannukakkua:)
Tapaaminen Melbournen bussiasemalla oli unohtumaton! Nauroimme, kuinka paljon olimme kasvaneet, Janetin ensi reaktio oli: siis ymmärrätkö sä englantia! Tästä alkoi vilkas kuulumisten vaihto, 13-vuodessa ehtii tapahtua yhtä sun toista. Janet on nykyisin lähes kolmekymppinen juristi, joka työskentelee Australian pääkaupungissa Camberrasaa Aborginaali ihmisten oikeuksien parissa. Vuosien aikana hän on opiskellut kansainvälistä lakia Indonesiassa ja Australiassa ja oppinut puhumaan Indonesiaa. Suomea hän puhuu edelleen hieman ja Suomesta hän muisti mm. Juhannuksen, kylätanssit, meidän perheen ja monet perhetutut ym.
Janetin perhe oli kutsunut meidät luokseen Castelmainen pikkukaupunkiin, noin puolitoista tuntia Melbournen ulkopuolelle. Saimme lämpimimmän mahdollisen vastaanoton, niin sään kuin vieraanvaraisuudenkin puolesta. Tuntui olevan vähintäänkin koko perheen, ellei jopa kylän sydämen asia, että meidät tutustutetaan Australialaisiin "pie" ruokiin, kaupungin kaivoshistoriaan, luontoon, kenguruihin. Janetin lääkärinä työskentelevä isä kierrätti meitä myös innoissaan paikallisessa terveyskeskus-sairaalassa ja kertoi Australialaisen terveydenhuollon salat. Seinillä roikkui julisteita aiheista "näin vältät ihosyövän ja lämpöhalvauksen, tarinat suomen pakkasista naurattivat kollegoita. Illalla juoksimme perheen isän perässä ympäri Australian takametsiä bongailemassa kenguruita. Tunnelma oli kuin olisimme keskellä "avara luonto" ohjelmaa!
Vieitmme maaseutuvierailua seuranneet päivät Janetin siskon luona Melbournessa. Saimme enemmän kuin kattavan kaupuikierroksen, sydämellisen huolenpidon, kengurubarbiqueen... Olimme todella innostuneita Australian luonnosta, joten Janetin perhe kierrätti meidät myös Australialaisiin eläimiin perehtyneessä eläintarhassa. Koalakarhut varastivat sydämemme!
Nyt istumme bussissa matkalla Sydneyhin. On aika suunnata surficampin aalloille, huomenna pitää kuitenkin vielä napata kuva siitä Oopperatalosta;). Jäähyväiset ovat aina yhtä surkeat, äskön Melbournen asemalla pohdittiin, että kuluukohan tässä vielä seuraavat 13 vuotta, ennen kuin näemme ja missä jälleennäkeminen tapahtuu. Onneksi fb-skype ja aina vaan kehittyvä tekniikka pitää ystävyyttä yllä välimatkasta huolimatta ja kuten totesimme, kymmenen vuotta kuluu silmän räpäyksessä.
Jotkut asiat ymmärtää vasta ajan kanssa. Viimeistään jälleennäkeminen Melbournen bussiasemalla herätti faktaan, kuinka upeaa ystävyys todella on ja miten hienoa työtä Rotaryt tekevät kun lähettävät nuoria vuodesta toiseen maailmalle vaihtoon. On liikuttavaa olla odotettu, toivottu ja tervetullut vieras maailman toisella puolen. Terveisiä valtatieltä Melbourne-Sydney ja tulkaapa mulle kylään heti kun palaan Suomeen. Kengurumakkaran sijaan paistan pannukakkua:)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)