perjantai 5. huhtikuuta 2013

Kotimatkalla

Ikkunasta näkyy luminen Suomi. Helsinkiin on juuri nyt 174 km, Poriin pääsisi 55 kilometrillä. Matkamme viimeinen lento laskeutuu kohta kotimaahan, ihmeellistä. Viimeiset kolme kuukautta ovat olleet yhtä elämysten ilotulitusta. Kuusi uutta maata, tuhansia sattumuksia, uusia ihmisiä, upeita hetkiä. Elämyksien sulatteluun kulunee vielä hetki.

Kolmen kuukauden reissaamisen aikana kokeminen, pakkaaminen, valokuvaus, smalltalk muuttui omanlaiseksi arjeksi. Olimme lomalla, joka kesti niin kauan, ettei se ollut enää loma, olimme matkalla, reissussa. Näimme niin paljon, että välillä katsominen väsytti.

Etsimme paikallista kulttuuria, välillä se ei löytynyt. Oli jännittävää huomata, miten hanakasti oikean kulttuurin eteen piti nähdä matkailijana töitä! Vaihdossa ollessa ja ulkomailla kavereita tavatessa kun ennemmin haluaa lepoa uudesta kulttuurista, oikein etsii edes vaihteeksi edes sitä suomalaista ruokaa. Matkailijana on taas valmis tekemään kaikkensa, jotta saisi maistaa edes osan sitä aitoa ja oikeaa. Nyt kun Suomi kokoajan lähestyy vasta huomaa, että hitsit, muahan tekee mieli lakua!

Kannattiko kolmen kuukauden rinkan raahaaminen? Kannatti!

Luonnollisesti

Islantilaisista puolet uskoo tosissaan ja yli kahdeksankymmentä prosenttia suhtautuu kunnioittaen "maanväkeen". Kyseessä on saaren oikea alkuperäinen väestö, viisas luonnonkansa, joka tarujenmukaan asuu maanalla yhdessä luonnon kanssa. Maakansaan uskomus ei jää pelkästään sanahelinäksi, vaan todella muuttuu teoksikin: mm. teitä ja taloja rakennetaan/ jätetään rakentamatta maakansan tahdon mukaisesti.

Kyllähän se aluksi kuulosti huuhaalta, oikeasti, maa Euroopassa uskoo kansansatuihin? Hoituuko sielä flunssatkin sitten jonkun shamaanin toimesta? (Välihuomautus, ei, Reykjavikissä on ihan sairaala.). Visiitti islantilaisessa luonnossa kuitenkin muutti ajatuksia. Pieni, kylmä pohjoinen saari, jossa golfvirran ansiosta on kohtuu lämmintä on täynnä luonnonoikkuja. Maasta pulppuaa kuumaa vettä, välillä niin voimalla että pelästyy (niinkuin allekirjoittanut eilen geysirillä). Tulivuoret purkautuvat sotkien koko Euroopan talouden ja lentoliikenteen, maa järisee. Valtion suurin historiallinen nähtävyys on kahden mannerlaatan yhtymä, kaunis ja idylinen kohouma järvenrannassa, jossa on kokoutunut parlamentti vuodesta 930 eKr, maailman vanhin parlamentti tosin on sittemmin siirtynyt Reykjavikiin.

Islannin kylmä, mutta tulinen luonto on kaunis, mutta arvaamaton. Sitä ei voi hallita. Noin 300 000 norjalaista entistä viikinkiä ja englantilaista viikinkejä maahan aikoinaan seurannutta, nykyisin islannin kansan muodostavaa ihmistä on kuitenkin päättänyt jatkaa elämää upealla saarellaan, yhdessä luonnon ja maakansan kanssa. Ei se luonnon kanssa asuminen varmaan huuono idea meille muillekaan olisi, ainakin välillä. Toki Islantikin elää 2010-lukua: kristinusko tuli saarelle jo aika päiviä sitten, maasturit huristelevat jäisiä katuja. Katuja, jotka välillä mutkittelevat kivien välistä, maakansan kiviä ei nimittäin voida valtatien vuoksi siirtää.

maanantai 1. huhtikuuta 2013

Vieläkin on villihevosia!

Kun olin viisi, haaveilin omasta ponista. Kun olin kuusi, vinguin itseni viikon ratsastusleirille. Sielä sain oman, ruskea-valkoisen leiriponin. Maanviljelijä isäni halkesi ylpeydestä, kun leirin päätöspäivänä esittelin ratsastustaitojani ja uutta ystävääni hänelle: kato isi, mä ratsastan lehmällä. Isän onneksi ratsastusura loppui, ennen kuin kinuin hevostallia takapihalle, seitsemänvuotiaana, kun yksi lehmäponi päätti heittää mut ratsastuskenttään. Tapahtuman seurauksena revin hevoslehdet ja vinguin itselleni piikkarit, pikajuoksian ura onkin sitten toinen tarina.

Sisäinen heppatyttöni, joka ei koskaan syntynytkään, heräsi suloisten islanninponien keskellä. Päivän aktiviteetti oli siis islanninhevosvaellus. Sain päivän ponikseni ihanan suloisen hepan, jolla oli islanninkielinen outo nimi. Ei kun matkaan. Vuorivaelluksen maisemat olivat hurmaavat. Välillä irroittelin ponini tölttiin, eli islanninhevosen omaan ravi juoksuun, joka on ratsastajalle mukavampaa, sillä siinä ei tarvitse hyppiä. Suunnittelin jo mielessäni omaa hevostallia, ehkä musta tulisikin eläinlääkäri, kun yht äkkiä sain kokea sen toisenkin islanninhevoselle tyypillisen askellajin, passin. Tämä laukkaakin nopeampi askel vaihtui pian kiitolaukaksi, sitten hypyksi, sitten pillastumiseksi, jossain kohtaa suomityttö paiskautui kyydistä arolle. Ai!

Mainitaan nyt heti, että mustelmilla selvittiin. Söpö heppani oli ilmeisesti pelästynyt jotakin ja otti jalat alleen, ratsastustaidoton tyttö selässä ei osannut ottaa ohjian käsiinsä. Seurasi näytelmä tasoa: soitetaanko mulle ambulanssi ja miten saada vapaana kiitävä islanninheppa takaisin talliin arolta. Kun tajusin, että mm. kaikki luut ova ehjiä, sain aloittaa selittelyn. En tiedä mitä kävi ja en halua lääkärintarkastukseen. Sain sokkihoidoksi ruokaa ja kakkua ja loppupäiväksi alleni paikan rauhallisimman pikkuponin. Olin häkeltynyt saamastani superystävällisestä kohtelusta. Totesin ääni väristen, mutta reippaana, että "eikö noita ratsastajia ihan useinki tipu. tämmösethän kuuluu asiaan kun eläinten kanssa touhutaan." Kuulin olevani ensimmäinen vuoteen, joka ponin selästä tippui. Tämän jälkeen täytin nöyrästi vahinkoilmoituksen. Hevostytön sijaan olen sittenkin se lehmätyttö.